maanantai 19. kesäkuuta 2017

Turistina lauluissa

Pet Shop Boys esiintyy lauantaina 22.7. Turussa. Keikka on osa puistattavan kuuloista laivatapahtumaa, jonka perjantai-iltaa tähdittää Liam Gallagher. Boikotti olisi paikallaan, mutta sitten elokuun 2015 Flow-vierailun Neil Tennant ja Chris Lowe ovat julkaisseet mainion pitkäsoiton Super (2016) ja uusineet lavaspektaakkelinsa. Totta puhuakseni menisin paikalle, vaikka esitys olisi täsmälleen samanlainen kuin viimeksi. Arvostan Pet Shop Boysissa sekä heidän yllätyksellisyyttään että ennalta-arvattavuuttaan.

Anu Silfverberg pohjusti PSB:n edellistä Suomen keikkaa Imagen artikkelillaan ”Mistä on Pet Shop Boys tehty?”. Vaikka Jantso Jokelinia ”ei kiinnosta tippaakaan”, lukisin Silfverbergiltä mielelläni myös pidempiä kirjoituksia aiheesta. Imagen vinkkimäisessä jutussa on nupullaan monta esseetä (ehkä Silfverberg on jo kirjoittanut ne). Esimerkiksi kannatettavan oloinen mutta uhkarohkea väite siitä, että Please ja Actually olisivat ”1980-luvun poliittisimmat ja älyllisimmät levyt” huutaa jatkokäsittelyä, samoin ajatus melankoliasta nostalgian vastakohtana.

Oma Pet Shop Boysini on tehty hyvin pitkälti samoista elementeistä kuin Silfverbergin. Totta: harva, jos kukaan, on onnistunut salakuljettamaan tarkoituksellisen naiivin pop-ilmaisuun yhtä paljon vihaa ja raivoa kuin Neil Tennant. Silfverbergin mainitsemat ”I’m Not Scared” ja ”It’s a Sin” ovat suvereeneja esimerkkejä Tennantin tappomentaliteetista. ”Can You Forgive Her?”-hitissä hän laulaa koston olevan lapsellista – ja lataa aseen ahdistuneen ”youn” puolesta:

She’s made you some kind of laughing stock
Because you dance to disco and you don’t like rock

Nämä ovat suosikkirivejäni populaarimusiikissa. Makuun vetoava aggressio tekee pahinta jälkeä.

Onnettoman rakkauden teeman yhteydessä Silfverberg mainitsee ristivalotuksen: jos PSB-laulun sävel on onnellinen, sanat ovat surulliset. Usein näin onkin mutta ei aina. Behaviour-albumin ”So Hard” ja ”Jealousy” liikuttavat minua pysyvästi, vaikka molemmissa sekä sävel että sanat ovat toivottomat. Antti Nylén väittää Kauhun ja ulkopuolisuuden esseiden (2016) loppuviiteosiossa, että Pet Shop Boys epäonnistuu, kun Neil Tennant pyrkii olemaan ilmaisematta eettisiä ja yhteiskunnallisia vakaumuksiaan. Sulkeiden sisällä Nylén tarkentaa:

(Tarkoitan esimerkiksi Behaviouria (1990) tahraavia geneerisiä parisuhde- ja rakkausaiheita.)

Minulle Pet Shop Boysin yksiulotteiset parisuhdelaulut taas ovat yhtä tärkeitä kuin luokka-analyyttinen ”Suburbia”, jumalallisen häpeän kuvaelma ”It’s a Sin” tai Tony Blairia sättivä ”Integral”. Olen miettinyt tätä paljon, sillä ”So Hard” toden totta on tyhjä kappale, pelkkä petoskierteeseen ajautuneen suhteen kuvaus. Kuuntelen sen tekstiä vakavissani, mutta en voisi kuvitella löytäväni siitä merkitystä. Kytkeydynkin tilaan, jossa nautin Tennantin sanavalinnoista, aksenteista ja tyhjän tilan hallinnasta. Pet Shop Boysin kieli vetoaa eräänlaiseen esitietoiseen anglofiiliin minussa:

I’m indebted to a contact magazine

Hyrähtelen onnesta, kun löydän nuo sanat keskeltä ”So Hardin” draamaa. Tennant ei sano vaikeasti vaan aavistuksen elitistisesti. Sanankäyttö uskottelee, että Pet Shop Boys olisi voinut tehdä pettämisteemasta baletin tai novellin mutta päätyi pitkällisen harkinnan jälkeen valitsemaan popin keinot. Myöhemmässä tuotannossaan Tennant ja Lowe tuntuvat hiukan leikittelevänkin kyvyllään väistää itse asettamansa banaaliuden ansat. ”Love Is a Bourgeois Construct” (2013) voisi olla vain heidän kappaleensa nimi. Behaviour-tyyliin pateettinen balladi ”I Made My Excuses and Left” (2006) huipentuu tennantmaisuudestaan hyvin tietoisiin riveihin:

In the crowded court of your love
I was now a supplicant

Muistan PSB-faniuteni alkuhämärästä tilanteen, jossa yritin humalassa selittää, kuinka syvällinen kappale ”Rent” (1987) on. Oletan, että muutkin ovat tehneet tätä: koska PSB kuulostaa häpeämättömän helpolta listapopilta, vihkiytyneet kokevat vastuukseen selittää, että Tennantin ja Lowen lauluihin mahtuu enemmän. Valistustyölle on paikkansa, etenkin jos homman hoitaa sammaltamattomalla kielellä ja aikakauslehdessä kuin Anu Silfverberg. Ja kyllähän ”Rent” havahduttaa pohtimaan rakkauden hintaa, konkreettisesti. Analyysi ei ole kummoinen mutta pop-lauluksi varsin kattava. Yhtä ratkaiseva syy ”Rentin” loistokkuudelle on silti Tennantin tapa painottaa sanaa ”currency”. Venyttäen, sanavalinnan sopimattomuutta korostaen.

Kuuntelen Tennantin tekstejä hiukan samoin kuin luen Larkinia tai Audenia. Tunnen lapsellista ylpeyttä pelkästä heidän seurassaan olemisesta. Lontoossa kasvaneille Pet Shop Boysin täytyykin olla paljon tylsempi käsite, enkä koskaan halua menettää tiettyä turistiefektiä Pleasen tai Behaviourin kuuntelussa. Paikallisena ymmärtäisin ”West End Girlsin” viitepisteet paremmin, mutta Neil Tennantin kielen olennainen vieraus jäisi tavoittamatta.


Olen Pet Shop Boysin suhteen a supplicant. Anelen koko ajan uutta viisumia heidän vaikutuspiiriinsä.

tiistai 13. kesäkuuta 2017

Abattoir Blues

Mitään epäpuhdasta ei sinne päästetä, ei ainoatakaan iljettävän valheen palvelijaa, vaan ainoastaan ne, joiden nimet on kirjoitettu Karitsan elämänkirjaan.

– Johanneksen ilmestys 21:27

Kirjoitin noin vuosi sitten Mikko Joensuun Amen 1 -albumin julkaisukonsertista, joka järjestettiin Helsingin Johanneksenkirkossa. Joensuu esitti jousiorkestereineen ja kirkkourkuineen myös kappaleita silloin ilmestymättömiltä jatko-osilta Amen 2 ja Amen 3. Lupaavalta vaikutti, ja pohdinkin merkintäni päätteeksi:

Miltähän Amen 3:n julkaisukonsertissa tuntuu? Mistä löytyy riittävän suuri kirkko?

Ulkoilmasta, tietenkin. Viime perjantaina Mikko Joensuu juhlisti Amen 3:n julkaisua Sideways-festivaalien päälavalla. Kaivopuiston lentonäytöksen hävittäjät jyrisivät taivaalla, mutta Joensuun spektaakkeli ei ollut muutaman machon häirittävissä. Festivaalikeikkojen tavanomainen kiireen ja ahtauden tuntu puuttui. Ihmisistä aisti vastaavaa hartautta kuin viime vuoden toukokuun kirkkokonsertissa, vaikka käsissä oli ylihintaisia olutpulloja ja katuruoka-annoksia.

Mikko Joensuun soolotuotannon ympärille kiertyvä hype ilahduttaa pitkäkestoisuutensa ja vakavuutensa vuoksi. Amen-levyjen huolimaton kuuntelu on vaikeampaa kuin huolellinen, eikä kenenkään ole mielekästä vain hehkuttaa. Joensuun musiikki ja läsnäolo pakottavat omistautumaan. Naiivisti uskon, että Amen-levyt julkaisutapahtumineen jäävät suomalaisen populaarimusiikin historiaan nimenomaan poikkeuksina, syrjähyppyinä omanlaiseensa syvyyteen.

Amen 3 lienee trilogian painottomin ja hahmottomin osio, jonka kappaleet venyvät yhtä lukuun ottamatta yli kymmeneen minuuttiin. Tälläkin hetkellä joku yrittää käsittää Amen 3:n kosmisuutta, mikä on lohdullinen ja misantropiaa vähentävä ajatus vaikka ei pitäisikään paikkaansa.

Edeltäjiinsä verrattuna Amen 3 etenee vähemmän tekstien varassa. Havahdun sanottavan äärelle vasta päätöskappaleessa ”Pearly Gates”, joka esitteleekin sitten poikkeuksellisen kertovan Mikko Joensuun. Sideways-esityksessä ”Pearly Gates” sai tuekseen totutun jousiorkesterin lisäksi Sibelius-lukion yli kolmekymmenhenkisen tyttökuoron. Absurdin kokoisiin lava-akteihin sisältyy tahattoman komiikan uhka, mutta ”Pearly Gates” pitää mielen vakavana. Joensuu laulaa tuonpuoleisesta risteyksestä, missä ”joistain tulee pyhimyksiä”, ei välttämättä hänestä:

Devil got excited
And with a grin he shook my hand
He said in the heart of my land
There’s something I’d understand

Tekstinsä puolesta “Pearly Gates” voisi olla Robert Johnsonin laulu, ehtaa bluesia. Perjantain versio oli vaikuttavin kokemistani myös siksi, että Ilmestyskirjan kaksitoista helmiporttia tuotiin Teurastamolle eli järjestäytyneen murhan maille. Tappaja, tapattaja ja tapattamisen hyväksyjä – he ovat samaa porukkaa – leikkivät samanaikaisesti jumalaa ja saatanaa. Perjantainen ”Pearly Gates” tuntui muistuttavan paitsi omasta kuolevaisuudestamme, myös tuhansista eläinsieluista, jotka ihminen on näillä kulmilla päättänyt vapauttaa lihasta.

Todellakin:

We’ve all arrived
To be purified


Teurastamo-efekti oli tuskin haettu, millä ei ole merkitystä. Sillä sen sijaan on, että ”Pearly Gates” ja koko Amen-trilogia pakottavat maistelemaan sanoja kuten ”sielu” ja ”kuolema”, pohtimaan rajallisuutta ja tuijottamaan kuiluun. Mikko Joensuun suurtyö on valmis muistuttaakseen, että sinä ja minä emme ole.

maanantai 22. toukokuuta 2017

Ei hyvinvointia

Libera-säätiön toiminnanjohtaja Heikki Pursiainen kyseenalaisti viikonloppuna Helsingin Sanomissa taiteen julkisen rahoituksen. Pursiaisen kirjoitus julkaistiin Hesarin Esseevieras-palstalla, johon ei ole tapana etsiä esseitä vaan epämuotoisia mielipidekirjoituksia. Pursiainen asettuu jatkumoon. Hän vahventaa nuorekasta sekä todellisuudentajustaan vakuuttunutta argumentaatiotaan esiintymällä kirjoittajakuvassa huppari päällä. Avatut ylimmät napit ovatkin niin 00-lukua.

Pursiainen haluaisi, että taiteen arvo – ja oikeus olla olemassa – mitattaisiin vapailla markkinoilla. Taloudellinen tukeminen voitaisiin jättää vähemmälle. Ongelmallisena Pursiainen pitää myös riippuvuussuhdetta, joka syntyy taiteilijan ja tätä tukeneen julkisen sektorin välille.

Valppaat Mikko Aarne ja Aleksis Salusjärvi ampuivat Pursiaisen näkemykset alas muutamassa tunnissa, enkä kirjoita laajamittaisesti päälle. Kuten Aarne toteaa, juuri systemaattinen ja julkinen tuki mahdollistaa taiteellisen ilmaisunvapauden. Salusjärvi puolestaan huomauttaa, että vaikka Pursiainen haluaa lietsoa mielikuvaa taiteilijoille syydettävistä miljoonista, suurin osa valtion tuista menee instituutioiden ylläpitoon. Tekijöitä tukevat usein yksityiset säätiöt, minkä luulisi kelpaavan Liberalle.

Populistinen antipatia nk. kulttuuriväkeä kohtaan on Pursiaisen kirjoitelman varsinainen moottori. Hän tietää kyllä, että taiteilija-apurahat eivät nykymitassaan hetkauta valtiontaloutta. Lisäyksiä tuskin on luvassa ainakaan tällä hallituskaudella. Silti Pursiainen katsoo aiheelliseksi hiukan ravistella, muistuttaa kaapin paikasta:

Kulttuurin tukien tarkoituksena on edistää kuluttajien, ei tuottajien hyvinvointia. Siksi tuottajien, kuten taiteilijoiden elintasolla on kulttuuria tuettaessa pelkkä välinearvo. Tuet eivät ole olemassa taiteilijoita elättääkseen.

Pursiainen käyttää tahallisen kankeita termejä ”kuluttaja” ja ”tuottaja”. Taide on jotain, mitä alkutuotanto valmistaa kulutettavaksi. Kun on kulutettu eli saatu vatsat täyteen, voidaan hyvin. Tämä on signaali tuottajalle: tuota lisää hyvinvointia, sehän ihmisille maistuu. Yhtälö vaikuttaa sujuvalta jos unohtaa, että taiteen tehtävä ei missään nimessä ole hyvinvoinnin tuottaminen. Taideyliopiston Artsequal-tutkimushankkeen varajohtaja Kai Lehikoinen kommentoi vuosi sitten Helsingin Sanomissa:

Teknokraattisesta toimintapolitiikasta nouseva ja uusliberalistiseen hyötyajatteluun perustuva mittaristo on suunnannut keskustelua väärään suuntaan. On jouduttu puolustamaan julkista taiderahoitusta, ja puolustuspuheessa toisarvoiset asiat ovat saaneet etusijan.

Hyvinvointivaikutuksiin vetoaminen vääristää taidepoliittista pohdintaa. Merkityksellinen taidehan ei paranna vaan paljastaa ihmisille pahoinvointia sekä yksilössä että yhteiskunnassa. Epäilen sitä kurjaa, joka poistuu teatterista esityksen ”ravitsemana” eli entistä kyvykkäämpänä huomisen työpäivän haasteisiin. Toki kohottavuus on yksi taideteoksen mahdollisista vaikutuksista mutta vain yksi.

Toisin kuin Pursiainen kovistelee, tuet ovat olemassa nimenomaan taiteilijoiden elättämistä varten. Alkeellinen hyvinvointi luo edellytykset, joiden avulla taiteilija voi keskittyä elämän fundamentaalisen pahoinvoinnin tutkimiseen. Ilman tuettuja ilonpilaajia maailma olisi vielä enemmän pursiaisten. Kulttuurista rakentuisi ruuansulatusjärjestelmältä kalskahtava hyvinvointimylly, jossa sellainen, mistä ei juuri nyt haluta maksaa, siirtyisi lautasen reunan kautta jätteisiin.

Pursiainen jatkaa:

Kenelläkään ei ole kansalaisoikeutta saada valtiolta elantoa vain siksi, että on päättänyt ryhtyä taiteilijaksi.

Olen samaa mieltä. Oma päätös ei tälläkään hetkellä riitä perusteeksi edes yksittäisen työskentelyapurahan saamiseen. Ei ole olemassa anteliasta valtiota, joka jakaa kirstustaan jokaiselle pyytävälle piirtelijälle tai kirjoittelijalle. Päätökset perustuvat vertaisarviointiin, kilpailu on lohduttoman kovaa ja apurahat yleisimmin kertaluontoisia.


Mitäs näistä, sillä Pursiainen haluaa herättää keskustelua. Ikään kuin keskustelu koskaan nukkuisi. Jutun kommenttiosiosta huomaa, että kansa tietää taas hiukan paremmin, mistä karsia tässä vaikeiden aikojen loppuliu’ussa.

tiistai 9. toukokuuta 2017

Muisti nenässä

Kävelin pari viikkoa sitten alas Pääskylänkatua. Haistoin kevään eli mädäntyneen nurmikon, katupölyn ja häivähdyksen virtsaa. Sijainti ruoppasi mieleen erään kaikkien aikojen suosikkikohtauksistani kirjallisuudessa. Henrik Tikkanen muistelee teoksessaan Minun Helsinkini (1972) lapsuutensa automatkoja keskustasta Kulosaaren kotiin. Tikkasen isällä oli ollut tapana rullata auton ikkunat kiinni Sörnäisissä juuri Pääskylänkadulla, ”jotta työläishaju ei tunkeutuisi nenäämme.” (s. 17)

Itse olen vaikeuksissa lumen sulamisen ja valon kanssa. Entisen pimeän viinan kadun asukkaat ovat minua rikkaampia.

Se, sulkiko porvaripatriarkka todella autonsa ikkunat, on toissijaista. 1900-luvun alun huvilasaaren ja rahvaan korttelien välinen aggressiivinen luokkaero piirtyy julmaan mutta kohottavaan fiktioon, jota Tikkanen luo punnitsemalla faktoja. Näin taidokkaasti asetellun yksityiskohdan voima on hirmuinen. Vaikka paneutuisin Kulosaaren eliitin ja Sörnäisten trokarien historiaan, löytäisin totuuden edelleen muutamista Henrik Tikkasen riveistä.

Siteeraamisen halun herättävä teksti on päässyt yli kuolevaisuudestaan. Pidemmälle ei voi olla asiaa.

***

Tänä keväänä en ole lukenut Tikkasen vaan Elias Canettin muistelmateoksia. Bulgarialaissyntyinen ja espanjanjuutalainen Canetti (1905–1994) palkittiin Nobelilla vuonna 1981 kesken muistelmatrilogiansa ilmestymissyklin. Teokset julkaistiin pian myös suomeksi Kyllikki Villan käännöksinä: Pelastunut kieli (1984), Soihtu korvassa (1985) ja Silmäpeli (1986).

Canetti ja Tikkanen eivät enimmäkseen muistuta toisiaan muistelijoina. Tikkanen hyökkää, karrikoi ja suosii aforistista ilmaisua. Lisäksi hänen egonsa on suunnaton verrattuna Canettiin, joka varoo korostamasta itseään etenkin kun kirjoittaa itsestään satojen sivujen verran. Canetti kuvaa miljöötä ja ihmistä laveammin kuin Tikkanen, jonka pääasiallinen tehtävä on tuottaa räjähdemäisiä virkkeitä. Tikkanen terrorisoi luomiaan muistikuvia väliintuloillaan, Canetti taas immersoi lukijaa menneisyyteensä.

Yhtäläisyyksiäkin löytyy. Pelastuneen kielen alussa Canetti asemoi trilogian keskeiseksi henkilöksi äitinsä, Shakespearea ja Strindbergiä arvostavan, sivistyneen ja kovin ristiriitaisen naisen. Canetti lähtee liikkeelle ihmetyksestä: kuinka kirjallisuuden ja monipuolisen kielitaidon koulima äiti saattoikaan olla sietämätön nurkkapatriootti, joka jaksoi korostaa taustaansa ”hyvässä perheessä”:

Hänen ylpeytensä oli löytänyt omat kanavansa jo aikaisin ja kulki erehtymättömästi niitä pitkin, mutta tämä ahtaus, jota en hänessä voinut käsittää, nostatti minut jo varhain kaikenlaista syntyperäylpeyttä vastaan. (s. 12)

Kuten Sörnäisten autoanekdootista huomaa, Henrik Tikkanen ei arvostanut isänsä yläluokkatietoisuutta. Etenkin teos Kulosaarentie 8 (1975) on luettavissa väkivaltaisena irtiottona suomenruotsalaisesta porvaristosta ja heidän tekopyhyyksistään. Tikkanen kiittää vanhempiaan hyvin vähästä, äitiään lähinnä veistoksellisesta ulkonäöstä.

Canettin isä kuoli, kun poika oli täyttänyt seitsemän. Varhainen poistuminen takaa isälle pyhimysmäisen aseman, mutta äidistäkään ei luonnostella sataprosenttista paholaista. Lukeneisuuden ohella Canetti arvostaa muun muassa äitinsä ehdotonta antimilitarismia – riehuihan Eliaksen lapsuuden Euroopassa ensimmäinen maailmansota. Pääosin äiti näyttäytyy kuitenkin uhkana, esteenä tai vähintään varjona Canettin itsenäistymisen tiellä. Soihtu korvassa upottautuu äiti-poika-konfliktiin, jossa vanhempi pettyy lapsensa epämiehekkyyteen ja -käytännöllisyyteen, lapsi puolestaan vanhempansa takinkääntöön. Eikö taiteelle saanutkaan omistautua?

Äiti huomaa luoneensa hirviön perehdytettyään poikansa varhaisessa vaiheessa maailmankirjallisuuden suurtöihin. Oikea elämä sai jäädä iäksi, mistä tunnen Elias Canettin lukijana huomattavaa kiitollisuutta.

***

Canettin äiti saattoi vastustaa murhaamista, mikä ei estänyt häntä naureskelemasta poikansa vegetaristisille sympatioille. Ehtaa yläluokkaista kaksinaismoralismia edustaa myös äidin suhde työläisiin. 1920-luvun alun Wienissä hän käytti taloustöissä Lischka-nimistä naista, joka odotti lasta. Motiivit olivat näennäisen ylevät: muut hienostorouvat kieltäytyivät ottamaan rouva Lischkaa töihin, sillä pitkälle edenneen raskauden pelättiin vaikuttavan työtehoon. Lischka vannoi raatavansa normaaliin tahtiin ja Canettin äiti sai tuntea olevansa hyväntekijä kaataessaan tälle pyykkiä pestäväksi.

Canetti muistelee, kuinka rouva Lischka joutui piiskaamaan mattoja ”omituisella kiertoliikkeellä” valtavan vatsansa vuoksi. Äidin sydän lämpeni entisestään:

[H]än antoi rouvalle ruokaa matonpiiskauspäivinä. Rouva oli siitä iloinen ja piiskasi sen vuoksi erityisen lujaa. Kun hän tuli ylös mattoja kantaen, hän oli yltäpäältä hiessä, sanoi äiti, silloin keittiössä haisi niin ettei siellä voinut olla, sen vuoksi äiti sellaisina päivinä kantoi itse ruuan ruokasaliin ja antoi nälkäisen Lischkan huolehtia itsestään keittiössä. (Soihtu korvassa, s. 112)

Henrik Tikkanen iskee samaan luokkakuiluun automuistossaan. Sekä hän että Canetti viittaavat detaljeissaan hajuaistimuksiin, joiden avulla ihminen kykenee palauttamaan mieleensä odottamattomia asioita. Samalla jätetään haistamatta eli tehdään selväksi, että hyvän perheen jäsen elää hajujen ulkopuolella. Koska syntyperäkriittiset Tikkanen ja Canetti eivät ole typeriä, he eivät kiirehdi romantisoimaan nk. elämän makua vaan pysyttelevät taiteellisesti hedelmällisessä välitilassa, yksilöinä.

***

Canettin äiti vaali puhtauden ihanteita myös poikansa seksuaalikasvatuksessa. 17-vuotiaanakaan Elias ei tiennyt, mistä ja minkä seurauksena vauvat tulevat. Äiti kieltäytyi käsittelemästä aihetta ja koska hänen valtansa oli hirmuinen, Elias ei uskonut, mitä isot pojat koulussa kertoivat.

Muistelmatrilogian vavahduttavimpiin hetkiin kuulu kuvaus Strindbergin Hullun puolustuspuheen lukemisesta ja suhtautumisesta seksuaalisuuden olemassaoloon. Äiti oli kieltänyt koskemasta tuohon turmelevaan teokseen – joka kuului hänen omiin suosikkeihinsa. Elias rohkeni kapinoida, luki, eikä ymmärtänyt Strindbergin kostonhimosta mitään. Mutta kohtaus, jossa Strindbergin minäkertoja luonnehtii lattialle kaatamansa kaartinupseerin vaimon rintoja, jäi vaivaamaan naiivia Canettia. Strindbergin kuvaushan oli mahdoton! Ei noin tehty, ei ainakaan samanlaisten ylhäisöhuoneiden lattioilla, missä Canetti itsekin asui:

Minussa kehkeytyi jonkinlainen kamppailu asiaa vastaan: vaikka kaikki ihmiset kävisivät heikoiksi ja antaisivat uskotella itselleen että jotain tuollaista oli olemassa, minä en sitä uskonut, en tulisi ikinä uskomaan. (Soihtu korvassa, s. 44)

***

Muistelmasarjan lumous lieventyy, kun Canetti siirtyy kuvaamaan aikuisempia vuosiaan. Soihdun korvassa loppupuolen ja Silmäpelin katkelmia Karl Krausista, Robert Musilista ja Thomas Mannista lukee toki mielellään, mutta Canetti ei saa luotua suurmiehistä äitinsä veroista henkilöhahmoa proosaansa.

Onneksi Silmäpelin loppuhetkillä Canetti malttaa palata moniselitteiseen perheraivoonsa. Hän kumartuu äitinsä kuolinvuoteelle Pariisissa ja saa vanhan kunnon todistuksen arvostaan. ”Mene pois!” äiti toistelee. Canetti menee ja palaa, koska:

[K]äsitin olevani paikalla jotta hän saisi rangaista ja nöyryyttää minua – siihen hän nyt tarvitsi minua. (Silmäpeli, s. 325)

Matkalla Père-Lachaisen hautausmaalle Canetti turhautuu. Hänen veljillään, Pariisilla ja maailmankaikkeudella ei ole käsitystä, kuinka mahtavaa ja vaikuttavaa naista ollaan saattamassa viimeiseen lepoon. Ajatus äidistä arkussa on korvautunut ajatuksella arkusta äitinä, hygienisenä ja veistettynä – varmasti myös hajuttomana:


[S]illä tavoin hänen kaltaisensa ihminen on kannettava hautaan, siten että häntä ihaillaan kuonasta puhdistuneena. (mts 328)

perjantai 31. maaliskuuta 2017

28 sivun haastattelu

Lopetin levyarvioiden kirjoittamisen noin kuusi vuotta sitten, koska oivalsin muistuttavani levyarvioijaa. Käytin kliseitä, etsin vertailukohtia, luokittelin ja pidin tätä ”iskevänä”, tuota ”hitaasti sulavana”. Kun arvostelun logiikasta irtisanoutuu, koko genrestä tulee mykkä. Levyarvioita on määrittelemättömän ajan mahdoton lukea vain koska ne ovat levyarvioita. Omalla kohdallani pahin vastareaktio on ohi ja jaksan sympatiseerata musiikkitoimittajien työtä. Painettu pop-journalismi on tällä välin määrätty saattohoitoon, mikä lisää haluani kannattaa eikä ruoskia.

Sympatia ja sääli limittyvät toisiinsa. Kukapa kadehtisi musiikkitoimittajia, jotka joutuvat kirjoittamaan muutaman sadan merkin pätkäarvion levyn ilmestymisviikolla? Suhteuttamiselle tai analyyttisyydelle ei jää aikaa eikä tilaa, mutta jotain pitäisi sanoa. Porkkanaksi tarjotaan kymppejä tai näkyvyyttä, nykyisin ei välttämättä edes fyysistä arvostelukappaletta.

The Magnetic Fields -yhtyeeltä ilmestyi maaliskuun alussa viiden levyn mittainen albumikokonaisuus 50 Song Memoir. Stephin Merritt täytti toissa vuonna viisikymmentä ja käsittelee tähänastista elämäänsä logiikalla kappale per vuosi. 69 Love Songsin (1999) luoneella Merrittillä on täydet valmiudet onnistua näin käsittämättömässä projektissa.

Kaistapäisimpinä musiikkitoimittaja-aikoinani olisin halunnut arvostella 50 Song Memoirin. Olisin pyöritellyt viidenkymmenen kappaleen massaa muutaman päivän, todennut epätasaiseksi, 69 Love Songsille kalpenevaksi ja huippuhetkinään suvereeniksi. Muutaman kuukauden kuluttua olisin joutunut pyörtämään arviotekstiksi puserretut ensivaikutelmani.

Pitchfork julkaisi kilometrin mittaisen arvion 50 Song Memoirista ennen ilmestymispäivää. Merrittin suurtyö arvioitiin 7,4 pisteen arvoiseksi. The Guardianin Dave Simpson puolestaan antoi neljä tähteä ja kertoi, kuinka monenlaisia lauluja levyllä on. Musiikkitoimittajien lisäksi säälin Stephin Merrittiä, joka joutuu lukemaan nämä arviot. Tosin: jos Merritt on alkuunkaan tietoinen arvostaan, hän voi luottaa siihen, että parhaat 50 Song Memoir -aiheiset tekstit kirjoitetaan vuosien kuluttua. Pop-albumin muotoon asetellut muistelmat herättänevät myös akateemista kiinnostusta.

Olen kuunnellut 50 Song Memoiria kohta kuukauden ajan päivittäin ja alan hahmottaa yksittäisiä asioita. Siitä, onko 50 Song Memoir ”hyvä”, en tiedä vielä mitään. Suosikkikappaleita ja tässä tapauksessa -levyjä erottuu silti äkkiä. Juuri nyt veikkaisin, että vietän kappaleiden ”Life Ain’t All Bad” ja ”I’m Sad!” kanssa paljon aikaa tulevina vuosina.

Jotta en ilmaisisi pelkkää haluttomuuttani ilmaista, jaan muutaman ajatuksen albumin kansivihkosta. Käsinkirjoitetut sanoitukset ja lista Merrittin soittamista instrumenteista riittäisivät, mutta maksimalismin hengessä 50 Song Memoir -kirjaan on laadittu 28 sivun mittainen haastattelu. Merritt tunnetaan hyytävänä keskustelukumppanina, joka saattaa olla minuutin hiljaa ja vastata sitten kysymykseen ”ei”. 50 Song Memoir -haastattelun onkin katastrofin välttämiseksi toteuttanut Merrittin ystävä ja The Magnetic Fieldsin jäsen Daniel Handler.

One liner -taiteilijana Stephin Merritt on Vladimir Nabokovin ja Neil Tennantin tasoa. Handler ja Merritt puhuvat kaikista viidestäkymmenestä kappaleesta ja paljosta niiden ympärillä. Pääosaan nousee Merrittin identiteettityö, paradokseilla määrittely:

I’m the least autobiographical person you are likely to meet.

Siinäpä kuunteluohje muistelmille. Työtavoistaan ja suhteestaan sattumaan Merritt puhuu yhtä lailla huoneentaulumaisesti:

I like happy accidents, but I like to choose them.

Eksentrinen Merritt ei suhtaudu makumieltymyksiinsä kevyesti. 50 Song Memoirilla on Judy Garlandia ja John Foxxia käsittelevät kappaleet, mutta heidän lisäkseen Merritt ja Handler sivuavat lukuisia muitakin Merrittille tärkeitä artisteja. Tiesin hänen olevan Abba-fani ja pitävän Fleetwood Macin Tuskia maailman parhaana levynä, mutta tiivis suhde Stereolabin Emperor Tomato Ketchupiin tuli yllätyksenä. Haastattelu saa koskettavia sävyjä, kun Merritt ja Handler muistelevat kohtaamisiaan Elliott Smithin kanssa hiukan ennen tämän itsemurhaa. On Handlerin vuoro kiteyttää:

It felt like finding a crying orphan on your doorstep.

Merrittiä olisi helppo syyttää namedroppailusta. Hän vastaisi vaikenemalla ja murahtamalla lopulta jotain vastaansanomatonta. The Magnetic Fieldsin musiikki elää viittauksista ja pitää rakenteensa esillä. Levyhyllynsä edessä Merritt on paljaimmillaan – tai ainakin yhtä paljaana kun kertoessaan satojen instrumenttien kokoelmastaan, kuten tällä videolla.


28 sivun haastattelu toimii pakollisena introna 50 laulun muistelmille. Ohjelmallisen teennäinen ihminen avaa sielunsa puhumalla John Foxxin epikurolaisuudesta, ei särkyneestä sydämestään. 50 Song Memoirin hittisinglellä ”Foxx and I” julistetaankin toivoa herättäen: Anyone can change into a machine.


keskiviikko 22. maaliskuuta 2017

Gospel!

En ole tänä vuonna juurikaan kirjoittanut blogiin, mikä johtuu kolmesta syystä. Ensimmäistä eli Franz Kafkan lukemista sivuan edellisessä postauksessani. Kafkan tuotantoon, henkilöhistoriaan ja maailmankuvaan upottautumisella on ollut vaimentava vaikutus kaikesta muusta intoiluun. Blogi taas on olemassa ”kaikkea muuta” eli pikkuhuomioita ja assosiaatioita varten. Mitä syvemmälle yksittäisessä teemassa pääsee, sitä vähemmän tekee mieli jakaa ensivaikutelmiaan oikeastaan mistään.

Toinen syy: olen kirjoittanut kirjaa, mahdollisimman orjallisesti.

Kolmanneksi syyksi lasken muiden kirjoitustöiden tekemisen. Suurin ja eniten aikaa vienyt syrjähyppy ilmestyy huomenna Image-lehdessä. Artikkelini käsittelee suomalaista gospel-musiikkia ja moniongelmaista suhdettani siihen. Kyseessä on journalismin keinoja hyödyntävä jatko-osa ja tarkennus Välinpitämättömyys-teoksen esseeseen ”Jumalaton saari”. Rippikouluesseelleni keskeisiin vallankäytön ja kilpailun kysymyksiin en nyt kajoa, mutta omaelämäkerrallinen kehys on sama – olenhan elänyt vain yhden seurakuntanuoruuden. Kauhujeni ohella keskityn jutussa täkäläisen gospelin lyhyeen historiaan ja esimerkiksi siihen, miten vähän ylistysmusiikki tulee kuulijaansa vastaan.

Haastattelin erästä tunnettua gospel-lauluntekijää ja osallistuin nuorten messuun, muun muassa. En spoilaa enempää.

Sanottakoon silti, että ei tämä vieläkään ollut tässä. Nuoruuden ja uskonnon harmittomilta vaikuttavat yhteentörmäykset vaivaavat minua perustavasti. Yleensä kirjoitan saadakseni huomiota ja selkääntaputteluja, mutta seurakunnallisen nuorisotoiminnan ikävyyksiä käsittelen – vaikka jankaten – jotta valokeila kohdistuisi itse aiheeseen. Gospelin harjoittama laululla sitouttaminen on vain yksi tulokulma laajaan ongelmavyyhtiin.

Sitaatti Terho Pursiaiselta sopii johdatukseksi gospel-juttuuni. Pursiainen (s. 1945) on ehdoton suosikkini suomalaisista teologisista kirjoittajista, koska Uusimmassa testamentissa (1969) hän kiroaa suunnilleen koko teologian käsitteen. 1990-luvun alussa Pursiainen palasi kymmenen vuoden katkoksen jälkeen papin virkaan. Vuonna 1994 ilmestynyt teos Syvyys syvyydelle kartoittaa tekijänsä hengellistä tilaa eikä kädenojennuksen hetkelläkään malta olla kritisoimatta kirkkoa. Aikanaan nuorekkaan ja pop-henkisen Tuomasmessun konseptiin Pursiainen suhtautuu epäluulolla, johon samaistun voimakkaasti. Erityisesti lainauksen lopun viittaus Paavo Ruotsalaiseen lämmittää ilotonta osaa sydämestäni:

Tuomasmessussa on piirteitä, jotka vaikuttavat minuun henkilökohtaisesti luotaantyöntävästi. Kevyet iskelmänomaiset hengelliset laulut eivät vetoa minuun, vaikka olenkin niitä kuullut lapsena ja nuorena runsaasti esimerkiksi helluntailiikkeen, vapaakirkollisten ja Pelastusarmeijan pyhäkouluissa sekä Vivamossa, jossa kävin rippikouluni. Minua puhuttelevat enemmän virsikirjamme virret ja mikseivät myös körttitapaan lauletut Siionin virret. ”Tsemppiä”-huudot ja muut reipastelut eivät minua innosta. Ei kuitenkaan ole yhtä ainoata tapaa harrastaa hartautta oikein eikä minun persoonani ole mikään normikristityn mitta, jota pitäisi käyttää ilmiöiden arvostelussa.


Todellinen vaara Tuomasmessussa on se, mistä jo Paavo Ruotsalainen huomautti: se, että hengellisistä nautinnoista ja iloista tulee Kristus, joka aikanaan haalistuessaan jättää jäljelle pettyneen ihmisen. (s. 59–60)

perjantai 13. tammikuuta 2017

Jumalan huonona päivänä

Suomen satavuotisjuhlallisuudet tylsistyttävät jo. Vietän mieluummin Sgt. Pepper’s Lonely Hearts Club Bandin ilmestymisen ja Kurt Cobainin syntymän viisikymppisiä. Wittenbergin teesien 500-vuotisjuhlatkin kelpaavat, mutta jos saksalaiselle kielialueelle mennään, valitsen kiintopisteekseni heinäkuun 1892. Ensi kesänä tulee kuluneeksi 125 vuotta kriitikko-kirjailija Walter Benjaminin syntymästä. Kuolemastakin on liian kauan, sillä Benjamin ajautui itsemurhaan Espanjassa vuonna 1940 pyrkiessään pakenemaan natseja Yhdysvaltoihin.

Triviaali tasavuosipohdinta soveltuu Walter Benjaminin yhteyteen. Hannah Arendt kirjoittaa Illuminations-kokoelman esipuheessa, kuinka Benjamin suhtautui intohimoisesti juuri mitättömiltä vaikuttaviin asioihin. Tarinan mukaan Benjamin intoutui tekemään sadan rivin mittaiset muistiinpanot Musée Clunyssa näkemistään kahdesta vehnänjyvästä. Hänen esseidensä ja fragmenttiensa aiheet saattavat olla suuriakin, mutta Benjaminin kyky tehdä perusteellisia tarkennuksia ja pysähdyksiä luo hänen asiaproosatyylinsä viehätyksen. Esimerkiksi Illuminationsin päättävä ”Theses on the Philosophy of History” kiertyy Paul Kleen Angelus Novus -maalauksen lähiluvun ympärille. Historian ja edistyksen kaltaiset jättikäsitteet pienentyvät Kleen enkelin siipiin.

Benjamin oli keräilijä. ”Unpacking My Library” -esseessään hän kuvaa kirjaharrastustaan, joka flirttailee bibliomanian kanssa. Benjamin ei kuitenkaan tyytynyt vanhojen kirjojen huutokaupoissa istumiseen. Hän myös luki ja teki lukemastaan loputtomia muistiinpanoja. Sitaatit olivat Benjaminin tärkein keräilykohde. Hän suunnitteli teosta, joka olisi koostunut ainoastaan näistä löydöksistä, mutta aika loppui kesken.

Gestapo takavarikoi hänen kirjastonsa. Arendt mainitsee tämän yhdeksi mahdolliseksi itsemurhamotiiviksi, joskin Benjaminilla oli myös kohtuutonta epäonnea viisumiasioissa ja riittävän synkkä mieli.

***

Benjaminia on suomennettu hajanaisesti kohta neljän vuosikymmenen ajan. Viimeksi vuonna 2014 ilmestyi oivallinen Keskuspuisto. Vuoden 1989 kokoelmasta Messiaanisen sirpaleita löytyvät sekä Benjaminin tunnetuin essee ”Taideteos teknisen uusinnettavuuden aikakaudella” että ”Franz Kafka hänen kuolemansa kymmenvuotispäivänä”.

Kafka-esseetä pidän Benjaminin parhaana. Luin sen ensi kertaa vuosituhannen alussa, jolloin olin lukenut Kafkaakin. Sittemmin Messiaanisen sirpaleita on jäänyt kirjaston hyllyyn, mutta palasin Kafka-tulkintaan edellä mainitun ja matkalta ostamani Illuminations-kokoelman avulla. Suomennoksia kannattaa toki suosia, mutta jos haluaa Benjaminin esseistiikan kovan ytimen yksissä kansissa ja osaa englantia, Hannah Arendtin valikoima ja esittelemä Illuminations ei ole kehno valinta. (Edit  17.1.2017: Kommentit-osiossa on tähän eriävä mielipide.) Nimenomaan tämä teos teki ilmestyessään (1968) Benjaminista maailmanlaajuisesti tunnetun.

Ainoa järkevä tapa sanoa Benjaminin Kafka-esseestä jotain on siteerata siinä esiintyvää sitaattia. Benjamin viittaa Kafkan ystävän Max Brodin tekstiin, ilman lähdettä. Seuraavan kohdan (jonka siis laitan tähän englanniksi, pahoittelen) innoittamana tein uudenvuodenlupauksen: luen vuonna 2017 kaikki Kafkan teokset uudelleen:

”I remember,” Brod writes, ”a conversation with Kafka began with the present-day Europe and the decline of the human race. “We are nihilistic thoughts, suicidal thoughts that come into God’s head,” Kafka said. This reminded me first of the Gnostic view of life: God as the evil demiurge, the world as his Fall. “Oh no,” said Kafka, “our world is only a bad mood of God, a bad day of his.” “Then there is hope outside this manifestation of the world that we know.” He smiled. “Oh, plenty of hope, an infinite amount of hope – but not for us.” (Illuminations 2007, s. 116)

Aloitin Kafka-vuoteni Oikeusjutulla, jonka tunnelman tekijä tiivistää yllä. Päähenkilö K. kärsii hapettomissa sisätiloissa. Pelkkä irrationaalinen syyllisyydentunto ei riitä – K. myös läkähtyy ja epäröi takkinsa riisumista. Hänellä on tapana unelmoida ikkunan avaamisesta, mutta kun toive toteutuu, ulkoa puskee savusumua ja nokea. Helpotus saattaa siintää jossain. Kafkan todellisuudessa sitä tulee etsiä maailmaa ja taivastakin kauempaa. Oikeusjuttu tapahtuu Jumalan poikkeuksellisen huonoina päivinä. Juuri suttuinen optio toisenlaisten päivien olemassaoloon tekee Kafkan romaanista lohdutontakin lohduttomamman.

Walter Benjamin kirjoittaa:

His novels are set in a swamp world. (mts 130)

Mikään ei ole selvää. Ei edes se, olisiko jokin kuitenkin selvää. Benjamin puhuu häpeästä Kafkan tuotannon keskeisenä motiivina ja, tietenkin, siteeraa Oikeusjutun päätösrivejä. Kafkan teoksia on mahdoton spoilata, joten kerrottakoon, että K. kuolee.

Lainaan Aarno Peromiehen yhä pätevää Oikeusjuttu-suomennosta:

[T]untui siltä, kuin häpeän pitäisi jäädä elämään hänen jälkeensä. (Oikeusjuttu 2002, s. 214)

K. häpeää tilannettaan, mahdollista syyllisyyttään, huonovointisuuttaan, kaikkea. Oikeusjutussa on kuitenkin runsaasti hetkiä, joina K. osoittaa voimakkuutta ja puolustautuu. Benjamin muistuttaa esseessään häpeän suhteesta toisiin: paitsi että häpeämme itseämme muiden silmissä, häpeämme muita. Oikeuslaitos nielaisee K:n, mutta jos hänen uhraamisensa kautta heräämme ”järjestelmän” häpeällisyyteen – on toivoa!

Yleinen tapa määritellä Kafka totalitaristisen byrokratian protokriitikoksi ei tunnu riittävältä. Oikeusjutun loppu on hengästyttävän synkkä, jos ajattelee, että K:n henkilökohtainen tunne häpeästä – riippumatta häpeän alkusyystä – jatkaa elämäänsä K:n kuolemasta välittämättä. Että häpeälle ei riitä yksilön mittaan paisuminen.

Ei tiedetä, mitä Walter Benjamin luki viimeisenä iltanaan Espanjassa, kun morfiinitabletit alkoivat vaikuttaa. Epäilemättä hän, homme de lettres, luki, eikä Oikeusjuttu ole huono veikkaus.

***

Liitän tähän vielä mahdollisimman oikeusjuttumaisen kappaleen, jota ei ole tehnyt Josef K, skotlantilainen postpunk-yhtye. Smogin eli Bill Callahanin ”River Guardin” päähenkilö on vartija, joka vie vankinsa uimaan. Hän seuraa, kuinka tuomitut nauttivat vedessä lillumisesta. Pian on aika palata selliin:

They always say:
”Our sentences will not be served
We are constantly on trial
It’s a way to be free”