keskiviikko 22. maaliskuuta 2017

Gospel!

En ole tänä vuonna juurikaan kirjoittanut blogiin, mikä johtuu kolmesta syystä. Ensimmäistä eli Franz Kafkan lukemista sivuan edellisessä postauksessani. Kafkan tuotantoon, henkilöhistoriaan ja maailmankuvaan upottautumisella on ollut vaimentava vaikutus kaikesta muusta intoiluun. Blogi taas on olemassa ”kaikkea muuta” eli pikkuhuomioita ja assosiaatioita varten. Mitä syvemmälle yksittäisessä teemassa pääsee, sitä vähemmän tekee mieli jakaa ensivaikutelmiaan oikeastaan mistään.

Toinen syy: olen kirjoittanut kirjaa, mahdollisimman orjallisesti.

Kolmanneksi syyksi lasken muiden kirjoitustöiden tekemisen. Suurin ja eniten aikaa vienyt syrjähyppy ilmestyy huomenna Image-lehdessä. Artikkelini käsittelee suomalaista gospel-musiikkia ja moniongelmaista suhdettani siihen. Kyseessä on journalismin keinoja hyödyntävä jatko-osa ja tarkennus Välinpitämättömyys-teoksen esseeseen ”Jumalaton saari”. Rippikouluesseelleni keskeisiin vallankäytön ja kilpailun kysymyksiin en nyt kajoa, mutta omaelämäkerrallinen kehys on sama – olenhan elänyt vain yhden seurakuntanuoruuden. Kauhujeni ohella keskityn jutussa täkäläisen gospelin lyhyeen historiaan ja esimerkiksi siihen, miten vähän ylistysmusiikki tulee kuulijaansa vastaan.

Haastattelin erästä tunnettua gospel-lauluntekijää ja osallistuin nuorten messuun, muun muassa. En spoilaa enempää.

Sanottakoon silti, että ei tämä vieläkään ollut tässä. Nuoruuden ja uskonnon harmittomilta vaikuttavat yhteentörmäykset vaivaavat minua perustavasti. Yleensä kirjoitan saadakseni huomiota ja selkääntaputteluja, mutta seurakunnallisen nuorisotoiminnan ikävyyksiä käsittelen – vaikka jankaten – jotta valokeila kohdistuisi itse aiheeseen. Gospelin harjoittama laululla sitouttaminen on vain yksi tulokulma laajaan ongelmavyyhtiin.

Sitaatti Terho Pursiaiselta sopii johdatukseksi gospel-juttuuni. Pursiainen (s. 1945) on ehdoton suosikkini suomalaisista teologisista kirjoittajista, koska Uusimmassa testamentissa (1969) hän kiroaa suunnilleen koko teologian käsitteen. 1990-luvun alussa Pursiainen palasi kymmenen vuoden katkoksen jälkeen papin virkaan. Vuonna 1994 ilmestynyt teos Syvyys syvyydelle kartoittaa tekijänsä hengellistä tilaa eikä kädenojennuksen hetkelläkään malta olla kritisoimatta kirkkoa. Aikanaan nuorekkaan ja pop-henkisen Tuomasmessun konseptiin Pursiainen suhtautuu epäluulolla, johon samaistun voimakkaasti. Erityisesti lainauksen lopun viittaus Paavo Ruotsalaiseen lämmittää ilotonta osaa sydämestäni:

Tuomasmessussa on piirteitä, jotka vaikuttavat minuun henkilökohtaisesti luotaantyöntävästi. Kevyet iskelmänomaiset hengelliset laulut eivät vetoa minuun, vaikka olenkin niitä kuullut lapsena ja nuorena runsaasti esimerkiksi helluntailiikkeen, vapaakirkollisten ja Pelastusarmeijan pyhäkouluissa sekä Vivamossa, jossa kävin rippikouluni. Minua puhuttelevat enemmän virsikirjamme virret ja mikseivät myös körttitapaan lauletut Siionin virret. ”Tsemppiä”-huudot ja muut reipastelut eivät minua innosta. Ei kuitenkaan ole yhtä ainoata tapaa harrastaa hartautta oikein eikä minun persoonani ole mikään normikristityn mitta, jota pitäisi käyttää ilmiöiden arvostelussa.


Todellinen vaara Tuomasmessussa on se, mistä jo Paavo Ruotsalainen huomautti: se, että hengellisistä nautinnoista ja iloista tulee Kristus, joka aikanaan haalistuessaan jättää jäljelle pettyneen ihmisen. (s. 59–60)

perjantai 13. tammikuuta 2017

Jumalan huonona päivänä

Suomen satavuotisjuhlallisuudet tylsistyttävät jo. Vietän mieluummin Sgt. Pepper’s Lonely Hearts Club Bandin ilmestymisen ja Kurt Cobainin syntymän viisikymppisiä. Wittenbergin teesien 500-vuotisjuhlatkin kelpaavat, mutta jos saksalaiselle kielialueelle mennään, valitsen kiintopisteekseni heinäkuun 1892. Ensi kesänä tulee kuluneeksi 125 vuotta kriitikko-kirjailija Walter Benjaminin syntymästä. Kuolemastakin on liian kauan, sillä Benjamin ajautui itsemurhaan Espanjassa vuonna 1940 pyrkiessään pakenemaan natseja Yhdysvaltoihin.

Triviaali tasavuosipohdinta soveltuu Walter Benjaminin yhteyteen. Hannah Arendt kirjoittaa Illuminations-kokoelman esipuheessa, kuinka Benjamin suhtautui intohimoisesti juuri mitättömiltä vaikuttaviin asioihin. Tarinan mukaan Benjamin intoutui tekemään sadan rivin mittaiset muistiinpanot Musée Clunyssa näkemistään kahdesta vehnänjyvästä. Hänen esseidensä ja fragmenttiensa aiheet saattavat olla suuriakin, mutta Benjaminin kyky tehdä perusteellisia tarkennuksia ja pysähdyksiä luo hänen asiaproosatyylinsä viehätyksen. Esimerkiksi Illuminationsin päättävä ”Theses on the Philosophy of History” kiertyy Paul Kleen Angelus Novus -maalauksen lähiluvun ympärille. Historian ja edistyksen kaltaiset jättikäsitteet pienentyvät Kleen enkelin siipiin.

Benjamin oli keräilijä. ”Unpacking My Library” -esseessään hän kuvaa kirjaharrastustaan, joka flirttailee bibliomanian kanssa. Benjamin ei kuitenkaan tyytynyt vanhojen kirjojen huutokaupoissa istumiseen. Hän myös luki ja teki lukemastaan loputtomia muistiinpanoja. Sitaatit olivat Benjaminin tärkein keräilykohde. Hän suunnitteli teosta, joka olisi koostunut ainoastaan näistä löydöksistä, mutta aika loppui kesken.

Gestapo takavarikoi hänen kirjastonsa. Arendt mainitsee tämän yhdeksi mahdolliseksi itsemurhamotiiviksi, joskin Benjaminilla oli myös kohtuutonta epäonnea viisumiasioissa ja riittävän synkkä mieli.

***

Benjaminia on suomennettu hajanaisesti kohta neljän vuosikymmenen ajan. Viimeksi vuonna 2014 ilmestyi oivallinen Keskuspuisto. Vuoden 1989 kokoelmasta Messiaanisen sirpaleita löytyvät sekä Benjaminin tunnetuin essee ”Taideteos teknisen uusinnettavuuden aikakaudella” että ”Franz Kafka hänen kuolemansa kymmenvuotispäivänä”.

Kafka-esseetä pidän Benjaminin parhaana. Luin sen ensi kertaa vuosituhannen alussa, jolloin olin lukenut Kafkaakin. Sittemmin Messiaanisen sirpaleita on jäänyt kirjaston hyllyyn, mutta palasin Kafka-tulkintaan edellä mainitun ja matkalta ostamani Illuminations-kokoelman avulla. Suomennoksia kannattaa toki suosia, mutta jos haluaa Benjaminin esseistiikan kovan ytimen yksissä kansissa ja osaa englantia, Hannah Arendtin valikoima ja esittelemä Illuminations ei ole kehno valinta. (Edit  17.1.2017: Kommentit-osiossa on tähän eriävä mielipide.) Nimenomaan tämä teos teki ilmestyessään (1968) Benjaminista maailmanlaajuisesti tunnetun.

Ainoa järkevä tapa sanoa Benjaminin Kafka-esseestä jotain on siteerata siinä esiintyvää sitaattia. Benjamin viittaa Kafkan ystävän Max Brodin tekstiin, ilman lähdettä. Seuraavan kohdan (jonka siis laitan tähän englanniksi, pahoittelen) innoittamana tein uudenvuodenlupauksen: luen vuonna 2017 kaikki Kafkan teokset uudelleen:

”I remember,” Brod writes, ”a conversation with Kafka began with the present-day Europe and the decline of the human race. “We are nihilistic thoughts, suicidal thoughts that come into God’s head,” Kafka said. This reminded me first of the Gnostic view of life: God as the evil demiurge, the world as his Fall. “Oh no,” said Kafka, “our world is only a bad mood of God, a bad day of his.” “Then there is hope outside this manifestation of the world that we know.” He smiled. “Oh, plenty of hope, an infinite amount of hope – but not for us.” (Illuminations 2007, s. 116)

Aloitin Kafka-vuoteni Oikeusjutulla, jonka tunnelman tekijä tiivistää yllä. Päähenkilö K. kärsii hapettomissa sisätiloissa. Pelkkä irrationaalinen syyllisyydentunto ei riitä – K. myös läkähtyy ja epäröi takkinsa riisumista. Hänellä on tapana unelmoida ikkunan avaamisesta, mutta kun toive toteutuu, ulkoa puskee savusumua ja nokea. Helpotus saattaa siintää jossain. Kafkan todellisuudessa sitä tulee etsiä maailmaa ja taivastakin kauempaa. Oikeusjuttu tapahtuu Jumalan poikkeuksellisen huonoina päivinä. Juuri suttuinen optio toisenlaisten päivien olemassaoloon tekee Kafkan romaanista lohdutontakin lohduttomamman.

Walter Benjamin kirjoittaa:

His novels are set in a swamp world. (mts 130)

Mikään ei ole selvää. Ei edes se, olisiko jokin kuitenkin selvää. Benjamin puhuu häpeästä Kafkan tuotannon keskeisenä motiivina ja, tietenkin, siteeraa Oikeusjutun päätösrivejä. Kafkan teoksia on mahdoton spoilata, joten kerrottakoon, että K. kuolee.

Lainaan Aarno Peromiehen yhä pätevää Oikeusjuttu-suomennosta:

[T]untui siltä, kuin häpeän pitäisi jäädä elämään hänen jälkeensä. (Oikeusjuttu 2002, s. 214)

K. häpeää tilannettaan, mahdollista syyllisyyttään, huonovointisuuttaan, kaikkea. Oikeusjutussa on kuitenkin runsaasti hetkiä, joina K. osoittaa voimakkuutta ja puolustautuu. Benjamin muistuttaa esseessään häpeän suhteesta toisiin: paitsi että häpeämme itseämme muiden silmissä, häpeämme muita. Oikeuslaitos nielaisee K:n, mutta jos hänen uhraamisensa kautta heräämme ”järjestelmän” häpeällisyyteen – on toivoa!

Yleinen tapa määritellä Kafka totalitaristisen byrokratian protokriitikoksi ei tunnu riittävältä. Oikeusjutun loppu on hengästyttävän synkkä, jos ajattelee, että K:n henkilökohtainen tunne häpeästä – riippumatta häpeän alkusyystä – jatkaa elämäänsä K:n kuolemasta välittämättä. Että häpeälle ei riitä yksilön mittaan paisuminen.

Ei tiedetä, mitä Walter Benjamin luki viimeisenä iltanaan Espanjassa, kun morfiinitabletit alkoivat vaikuttaa. Epäilemättä hän, homme de lettres, luki, eikä Oikeusjuttu ole huono veikkaus.

***

Liitän tähän vielä mahdollisimman oikeusjuttumaisen kappaleen, jota ei ole tehnyt Josef K, skotlantilainen postpunk-yhtye. Smogin eli Bill Callahanin ”River Guardin” päähenkilö on vartija, joka vie vankinsa uimaan. Hän seuraa, kuinka tuomitut nauttivat vedessä lillumisesta. Pian on aika palata selliin:

They always say:
”Our sentences will not be served
We are constantly on trial
It’s a way to be free”



perjantai 23. joulukuuta 2016

Ilmestykset 2016

Yksikin uusi ja merkittävä taideteos entisten jatkeeksi on ihme. Vuosikatsauksissa hämmennyn monista asioista, joista eräs on ylitsevuotavuus. Jo ”viisi parasta levyä” tuntuu tuhlailevalta kysymyksenasetteluilta. Toisin kuin äänestyskopissa, taiteessa tulisi välttää vähiten huonojen vaihtoehtojen kannattamista. Ymmärrän jonkinlaisen yhteenvedon houkutuksen ainoastaan suhteessa julkaistavien kirjojen, levyjen ja kaiken mahdollisen määrään. Siksi vuoden viimeisinä päivinä on oltava niukka ja tiukka.

Listaan alle keskeiset vuonna 2016 ilmestyneet laulut, levyt, kirjat ja yhden esseen. Vuoden tärkeimmät ilmestykset ovat, kuten aina, menneiden vuosikymmenten tuotoksia, enkä puutu niihin tässä yhteydessä.

***

– Mikko Joensuun kappaleet ”Closer My God” ja There Used to Be a Darkness” albumeilta Amen 1 ja Amen 2

Molempien melodiat kuulostavat siltä, kuin ne olisivat olleet olemassa ainakin sata vuotta. Jälkimmäisessä vapaudutaan ensin mainitun tuskasta. ”Closer My God” Johanneksenkirkossa ja ”There Used to Be a Darkness” Konepajalla ovat myös vuoden kirkkaimpia live-musiikin hetkiä – vuoden, jonka aikana näin lavalla Ozzy Osbournen ja Robert Smithin.

– Markku Eskelisen proosakirjallisuushistoria Raukoilla rajoilla vastaanottoineen

Ohittamaton, kohtuuton pioneerityö. Vastaanoton vastaanotossa ilmenevä maanisuus saattaa olla Markku Eskelisen arvostettavin piirre.

– David Bowien kuolinalbumi Blackstar ja Antti Nylénin essee ”Minun Bowieni” teoksessa Kauhun ja ulkopuolisuuden esseet

”Oikean” Bowien kuolema sai merkityksellisemmän ääniraidan kuin Ziggy Stardustin kuolema. Suomalaiset taas saivat etuoikeuden lukea Bowien menehtymistä ja taiteilijakuvaa avaavan esseen, yhden Nylénin parhaista.

– Johannes Ekholmin esikoisromaani Rakkaus niinku

Loputonta dialogia siitä, mikä on pielessä. Yleensä suosin loputonta monologia. Luin Ekholmin ja Eskelisen teoksia samanaikaisesti, ja noina syksyisinä päivinä suomalainen proosa tuntui epätodellisen pätevältä asialta.

– Lauri Ainalan albumi Orpokotijuhlat saarella

Olen kuunnellut tätä vasta parin viikon ajan. Tuskin myöhemminkään kykenen sanallistamaan Ainalan äänitaidetta, mihin olen tyytyväinen. Orpokotijuhlat saarella tuntuu johdonmukaiselta jatkeelta Paavoharjun Joko sinä tulet tänne alas tai minä nousen sinne -albumin syvyyksille. Pelottavan äänitteen luominen pelottavaan maailmaan on aina uroteko.

– Owen Hatherleyn asiaproosateos The Ministry of Nostalgia


En tiennyt kaivanneeni kirjamittaista analyysia “Keep calm and carry on” -julisteen ärsyttävyydestä. Tapansa mukaan Hatherley kirjoittaa paljon arkkitehtuurista olematta kansantajuinen tai vaikea. Myös Jamie Oliverin kokkaukseen ja Ken Loachin populismiin paneudutaan.

tiistai 6. joulukuuta 2016

Itsenäisyyspäivän malja

Minä katselen toisinaan Helsingin satamissa ja puistoissa majailevia kodittomia alkoholisteja tuntein jotka eivät ole mielipahaa sen enempää kuin sääliäkään. Heidän pöhöttyneet, arpiset kasvonsa, likaiset palttoot heidän yllään, heidän kuolemanväsynyt periksiantaneisuutensa ja samalla omalaatuinen heroisminsa jolla he yrittävät hirvittävän sosiaalisen nöyryytyksensä keskelläkin säilyttää ihmisarvonsa rippeet, siinä kaikessa on sekä houkutteleva että luotaantyöntävä vihjaus minuun itseeni: se olisit voinut olla sinä!

[ - - - ]

Vielä jokunen vuosikymmen sitten kuului porvarillisen huumorin tunkiohuuliin tämä ainutlaatuinen törkeys: ”Yksikään sivistynyt ihminen ei ole vielä kuollut Suomessa nälkään.” Tosiaankin, porvarillisessa Suomessa aggressiivinen luokkasolidaarisuus ei ole vielä koskaan sallinut ”sivistyneen” ihmisen joutua asunnottomaksi alkoholistiksi. Suuren taloudellisen lamakauden ajoilta löytyy toisaalta – kuvaavaa kyllä – pari vastakkaistakin esimerkkiä. Itsenäisyyspäivänä minä olin yksi kahdestatuhannesta presidentinlinnan vastaanotolle valitusta. Ilman muuta se saattaa tuntua balsamilta minun nakerretulle itsetunnolleni – mutta ne jotka niin silmiinpistävästi muistuttavat minua täydellisyysyhteiskunnan kovassa röntgenvalossa paleltuvat samanaikaisesti kuoliaaksi Pasilan kaatopaikalla.

– Christer Kihlman: Ihminen joka järkkyi. Suom. Pentti Saaritsa. Tammi 2000 (alkuteos vuodelta 1971). s. 61–62.

Pasilassa ei enää ole kaatopaikkaa. Sinne rakennetaan ostoskeskusta, jollaiset eivät nuku koskaan. Suomen suurin ruokakauppa eli Kannelmäen Kaari-ostoskeskuksen Prisma testaa jouluun saakka ympärivuorokautista aukioloa. Liikkeenjohtaja Ilkka Riiali kertoo, että ajatus alkoi ”puolittaisesta vitsistä, mutta muuttui sittemmin todeksi”.

Tehdään koska voidaan. Kauppojen aukioloaikojen rajoittamattomuutta on perusteltu yksilönvapaudella ja työpaikoilla. On ihanaa, kun iltavuoron päätteeksi tai aamulla matkalla 24/7-kuntosalille voi hoitaa ruokaostoksensa. Lisäksi Suomi lähtee nousuun.

Asian miinuspuoli on niin ilmeinen, että siitä ei oikein viitsitä puhua. Joku istuu kassalla kello 04.30 ja lukee leipäpussista viivakoodin. Jonkun vapautta suunnitella arkea ja juhlaa rajoitetaan, eikä tuo joku ole yksittäistapaus. Kaupan alalla työskentelee noin neljännesmiljoona suomalaista.

Kansanedustaja ja kirjailija Anna Kontula puhuu aiheesta Kalle Haatasen mainiossa haastattelussa. Luen Kontulan tuoreen Luokkalaki-pamfletin viimeistään joulun pyhinä, jolloin, edelleen, jotkut lukevat viivakoodeja Kannelmäessä.

Jos hallituksen esitys menee läpi, vapautuneessa kaupassa myydään pian myös vapautuneempaa alkoholia. 4,7 prosentin vahvuusrajoituksesta siirrytään 5,5 prosenttiin. Toisin sanoen A-olutta saisi kaikkialta mistä nyt keskiolutta. Lisäksi muun muassa Alkon aukioloaikaa pidennettäisiin tunnilla, ravintolat saisivat myydä juomia mukaan ja nykyisestä anniskelulupa-asteikosta luovuttaisiin.

Alkoholilain uudistus on voimakkaasti liberalisoiva, ja sitä perustellaan tutuilla argumenteilla: vapaus ja eurot, miksei myös ”askel kohti eurooppalaista juomakulttuuria”. Kokoomuksen kansanedustaja Jaana Pelkonen toistelee Yleisradion A-Talk-ohjelmassa uljasta käsitettä ”kansalaisvapaudet”. Niitä on tähän mennessä poljettu, kun vahva lonkero on täytynyt hakea Alkosta, joka yleisimmin sijaitsee samojen ulko-ovien sisällä kuin ruokakauppa.

Viinihän on jo ”maitokaupassa”, oletteko huomanneet? (Entä oletteko huomanneet, kuinka karmea termi ”maitokauppa” on, vaikka sitä edelleen käytetään journalistisissa teksteissä?)

Jaana Pelkosta ei pelota eikä pelota hänen äänestäjiäänkään, sillä heille alkoholilainsäädäntö näyttäytyy joutavana holhousverkostona. Kunnon kansalainen osaa kyllä huolehtia itsestään. Entinen raittiusasialiike kokoomus on osittain oikeassa halutessaan purkaa viinanormeja. Yhteiskuntarauha ei järky, jos ylempi keskiluokka päästetään Alkoon puoli yhdeksältä illalla tai täydentämään ruokaostoksiaan vahvoilla pienpanimotuotteilla.

Samalla saunakaljan voimakkuuden kasvu aiheuttaa merkittäviä kansanterveydellisiä ongelmia. Tästä A-klinikkasäätiön Kaarlo Simojoki muistuttaa A-Talk-pöydän toiselta puolelta. Oma lukunsa ovat ne, joilla homma ei ole alkuunkaan hallussa. Satamissa ja puistoissa korkataan jatkossa vahvemmat krapulaoluet, sillä mikrotasolla lähikaupan valikoima ratkaisee. Simojoki viittaa myös ruokakauppaan siirtymässä olevien niin kutsuttujen limuviinojen tuhoisasta vaikutuksesta nuorten juomiseen. Viime vuosina nuorison alkoholinkulutus on laskenut, mutta Simojoen mukaan on ennenaikaista puhua pysyvästä muutoksesta. Saatavuuden lisäämisellä tämäkin käyrä saadaan nousuun.

Samassa yhteydessä Simojoki esittää huomion, josta ainakaan Kontula ja Kihlman eivät ylläty: nuorten laskenut alkoholinkulutus on kohdistunut pääosin hyvätuloisten perheiden lapsiin. Eli niihin, joilla on muutenkin edellytyksiä huolehtia itsestään. Lakiuudistuksen puolustajat vetoavat mielellään muutoksen maltillisuuteen, mutta kokonaiskulutus kasvaa joka tapauksessa. Sen osoittavat historia ja tutkimustieto.

Ja haittoja valuu alas. Osalle kansasta kyseessä on kulinaristinen bonus, osalle taas ratkaiseva vauhdittaja kohti entistä ongelmallisempaa päihdekierrettä. Välimaastossa satojentuhansien kunnon kansalaisten maksat kuormittuvat hiukan enemmän kuin ennen.

”Sivistynyt ihminen” ei vuoden 2016 Suomessakaan joudu asunnottomaksi alkoholistiksi. Taksimatkallaan kotiin itsenäisyyspäivän vastaanotolta hän on vapaa pysähtymään vaikka ruokakaupassa. Joku on vapaa palvelemaan häntä.

Toivotankin vapautta pursuvaa 99. itsenäisyyspäivää Suomelle. Siteeraan lopuksi kouvolalaista Jukka Yrjölää, joka ilmaisee Helsingin Sanomien mielipidekirjoituksessa (3.12.2016) uskonsa alkoholilain uudistukseen:


Usein surkutellaan alkoholin suurkuluttajien kohtaloa. Kukaan ei väkisin kaada viinaa toisen kurkusta alas – se on itsestä kiinni. Alkoholinkäyttö on siistiytynyt, mutta eihän kansaa täysraittiiksi saada. Pitää vain uskoa tulevaisuuteen.

keskiviikko 9. marraskuuta 2016

Piruetteja surusta

Monimutkaisten asioiden hahmottaminen ei vie aikaa, ei ainakaan musiikissa. Kuuntelin nuoruuteni pimeimpinä vuosina ”progea” eli tyylitajuttomien virtuoosien julkisia kamppailuja. Dream Theater ja King Crimson miellyttävät nörttipoikia, koska kuunnellessa ei joudu tuntemaan muuta kuin ihmetystä: ensin ihmetellään soittajien akrobatiaa, sitten omaa korniutta. Lopulta voi edetä jalomman pop-musiikin luo jos häpeältään kykenee.

Toki on olemassa monimutkaista ja hyvää pop-musiikkia. Spiritualizedin Ladies and Gentlemen We Are Floating in Space ja The Beach Boysin Pet Sounds viehättävät nimenomaan runsaudellaan ja tyhjentymättömyydellään. Molemmista aloin pitää heti kuultuani niitä. Ei tarvinnut sulatella vaan heittäytyä äänimereen ahmimaan nyansseja.

Minimalismin kanssa minulla on aina vaikeampaa. Kesti vuosia oivaltaa edes jotain siitä, kuinka hyytävä kappale Nick Draken ”Know” on. Drake ei tee laulussaan juuri mitään ja sitä kautta arvoituksellisen paljon. Koska olen taipuvainen ajattelemaan näin, luen ohuet kirjat hitaammin kuin paksut. Uskon tyhjyyteen, vaikka uskolle ei useinkaan anneta perusteita. Siksi se on uskoa.

Yhdysvaltalaisen Sufjan Stevensin (s. 1975) tuotanto havainnollistaa tätä kaikkea. Rakastuin hänen tunnetuimpaan albumiinsa Illinois (2005) ensikuulemalta noin kymmenen vuotta sitten. Illinois on hengästyttävä levykokonaisuus, jolla Stevens näyttää kaikki silloiset temppunsa. Useassa kohdassa ajellaan ilman käsiä ja jongleerataan. Annan tämän anteeksi, sillä Illinoisilla on selkärankansa poikkeuksellisessa melodiantajussa.

Vuoden 2010 The Age of Adz monipuolistaa Stevensin äänimaisemaa entisestään. Tästäkin albumista pidin heti ilmestymispäivänä, eikä The Age of Adz ole vuosien varrella paljastanut yhtään salaisuutta. Se nousi kerralla korkealle ja on pysytellyt siellä.

Stevensin viimeisin albumi Carrie & Lowell ilmestyi keväällä 2015 eikä tuntunut heti missään. Luin ylistäviä arvioita ja taustatarinaa valottavia haastatteluja. Yritin ”päästä sisään”, kuten musiikkitoimittajat aavistuksen seksuaalisesti sanovat. Menin niinkin pitkälle, että väitin Twitterissä Carrie & Lowellia Stevensin uran huipuksi. Olin tottunut siihen, että Stevens ylittää joka kerta valmiiksi kovan tasonsa. Turvauduin hätävalheisiin ja yleiseen mielipiteeseen, mistä en ole ylpeä.

Carrie & Lowell on pelkistetty levy – lähes alaston eli pirun vaikea. Puolen vuoden kuuntelun jälkeen kehuin blogipostauksessani kappaletta ”Fourth of July”, ja tuo arvio oli jo rehellinen. Vaati vielä toiset puoli vuotta ja hiukan enemmän, ennen kun Carrie & Lowellista kehittyi albumi, johon palaan pakonomaisesti. Nyt olen saattanut löytää Carrie & Lowellin, ainakin yhtä varmasti kuin Nick Draken ”Know”-rukouksen.

***

Sufjan Stevens oli vuoden ikäinen, kun hänen masentunut äitinsä Carrie jätti perheensä. Stevens kehitti myöhemmin läheiset välit isäpuoleensa Lowell Bramsiin, joka kannusti aloittelevaa muusikkoa ja pyörittää edelleen Stevensin albumeja julkaisevaa Asthmatic Kitty -levy-yhtiötä. Vaikka Sufjanin lapsuuden onnettomuudesta versoi onnea, paljon jäi kytemään. Vuonna 2012 Carrie kuoli, eikä Stevensilla ollut vaihtoehtoja: vaikeimmista asioista piti laulaa.

“Well I got nothing to prove”, väitetään Carrie & Lowellin avauskappaleessa “Death with Dignity”. Suhtaudun riviin varauksella, sillä koko albumi todistaa, että haavojaan ja tyhjyyttään voi lähestyä elegantisti. Carrie & Lowellin paljaan yleisilmeen takaa paljastuu taidokkaita laulumelodioita ja hienostuneita elektromausteita. Stevensin surualbumi on petollisen runsas, ylpeäkin, vaikka falsettilaulut ja kitaranäppäilyt voisi koska hyvänsä puhaltaa kumoon.

Kuin lapsuusmuistojen ja ruumishuoneen väliltä löytyisi jäätikkö, jolla koko yön itkenyt Sufjan päättää tehdä kolmen vartin mittaisen piruettisarjan. Jään pinnassa on hiusmurtumia, jotka ovat pysyvästi laajentumaisillaan.

”We’re all gonna die”, toistellaan aiemmin ylistämässäni ”Fourth of Julyssa”, jossa Stevens tavoittaa omanlaisensa lopunaikojen keveyden. Ylipäätään Carrie & Lowellin tunnelma ei ole ahdistava vaan painoton. Sufjan Stevens on siitä harvinainen artisti, että hän kykenee laulamaan sanat ”fuck me, I’m falling apart” (kappaleessa ”No Shade in the Shadow of the Cross”) kuulostamatta alkuunkaan pateettiselta.

***

Esseisti Timo Hännikäinen, aikamme persona non grata, käsittelee erinomaisessa teoksessaan Kuolevainen (2016) siskonsa menehtymistä. Hän puhuu lähimmäisen poismenon jälkeisestä atomisoitumisesta ja analysoi Edvard Munchin teosta Kuolema sairashuoneessa. Munchin maalauksessa joku on kuollut tuoliin, eivätkä huoneessa olevat ihmiset tunnu tietävän minne katsoa. He eivät kohtaa vainajaa eivätkä etenkään toisiaan. Hännikäinen näkee saman mekanismin perhesuhteissaan. Isosiskon kuoleman jälkeen hän ja veljensä ovat etääntyneet toisistaan:

[M]agneettikenttä katosi, ja meistä jotka muodostimme erään perheen jäännökset tuli omia ratojaan kiertäviä kappaleita. (s. 97)

En ole kiinnostunut siitä, mitä Carrie-äidin kuolema teki Sufjan Stevensin lähisuhteille. Ratkaisevaa on Carrie & Lowellin välittämä erillisyyden tunne. Stevensin henkilökohtaisin albumi leijailee ilmapallona korkeuksiin. ”Death with Dignity” ja ”Blue Bucket of Gold” ovat surussaan itsenäisiä ja kovin vähän kommunikoivia kappaleita. Tuntuisi vaikealta samaistua Stevensin sinänsä tavanomaiseen tuskaan; niin suvereenisti hän asiansa esittää.

Suhteeni Carrie & Lowelliin onkin progesuhteeni peilikuva. Minä ja Sufjan aloitimme mykkyydestä ja olemme puolessatoista vuodessa edenneet kohti – ihmetystä! Progea ihmettelin pienen erektoituneen hetken vuosituhannen vaihteessa. Sittemmin on ollut ihanan mykkää.


Carrie & Lowell saa luvan jatkaa piruettejaan vailla kommunikaation painetta.

maanantai 17. lokakuuta 2016

Polvi ei vastaa

Tommi Melender arvioi Hanna Weseliuksen esikoisromaanin Alma! (2016) Parnassossa (5/2016) ja käyttää osuvaa ilmausta ”silmän proosa”. Teoksessa pääosin katsotaan ja tullaan katsotuksi. Weselius lähestyy tapahtumia välillä pulun ja avaruussatelliitinkin näkökulmasta. Syntyy täyteläisiä kuvia, jollaisia valokuvataiteilija-kirjailijalta sopii odottaa.

Yksin visuaalisuuden vuoksi en Almaan! tarttuisi.

Toisin kuin Melender, pidän Weseliuksen pisteliäästä kertojaäänestä, joka pulpahtaa pintaan epäkeskosti ja liian usein. Levoton kommentointi tuo turhankin huoliteltuun esikoiseen säröä. (En ylipäätään allekirjoita vallitsevaa ajattelua, jossa esikoisteoksen katsotaan olevan ”kypsyysnäyte” – kun kirjoittaja on ”valmis”, hänet päästetään irti...)

Aino, yksi Alman! kolmesta naispäähenkilöstä, selaa verkkokeskusteluja, joissa yökerhotanssija Johanna Tukiaista riepotellaan estoitta. Tukiaisen tapaus havainnollistaa, millaista on altistaa kehonsa katsottavaksi oikein kunnolla. Seuraa raiskaamista ja nylkemistä. Weselius laittaa Ainon lukemaan myös Boko Haramin sieppaamista nigerialaistytöistä ja luo asianmukaisella tavalla tökerön rinnastuksen.

Tukiainen ja koulutytöt hyrisevät ambientina, kun Aino ei voi omassa vartalossaan hyvin. Pienten kehollisten epämukavuuksien kuvaus on parasta Almassa!. Weselius osoittaa, miltä tuntuu kävellä kadulla, olla katseiden alaisena, kun tunnelmat ovat tällaiset:

Vasta tornitalon edessä Aino keksii mistä sietämätön olo on tullut. Hän on kävellyt niin kovaa kuin juoksematta pääsee, vaihtanut laukkua olkapäältä toiselle, painava laukku on hakannut vuoroin oikeaa ja vuoroin vasenta pakaraa kipeästi ja hiertänyt vuoroin oikeaa, vuoroin vasenta olkaa, sitä pehmeää painaumaa solisluun, olkanivelen ja kaulan välissä jossa ei ole oikein mitään luuta eikä lihasta, ei mitään pitoa eikä suojaa. Juuri sillä kohdalla ruumistaan täytyy ihmisen kantaa laukkujaan. (s. 23)

Silmän proosasta tulee kehon proosaa. Laukulle ei löydy mieluista paikkaa, ja aina joku näkee sen muljahtelun. Hiertymä on vaaraton ja vaikea kestää. Kun Ainolle soitetaan moittivaa puhelua vastaanotolta, jonne hän on jättänyt menemättä, hän silittää peiton alla polveaan ”kun ei muutakaan silitettävää löydä” (s. 129). Avuttomuus maksimoituu, kun Weselius tarkentaa, että ”polvi ei vastaa”. Juuri tuollaisia surkeita eleitä toistaa se, joka ei ole muovia. Muovin jatkeesta käy solarium-mainoksen bikininainen, jonka Weselius asettaa kontrastiksi Ainon muhkurasille tuntemuksille kehostaan ja kehossaan olemisesta.

Asemalaiturin ihmisjoukkoa kuvatessaan Alma! hipoo jo tervettä misantropiaa:

Miten ihmiset ylipäänsä voivat suudella toisiaan näillä suillaan, tuokin ja tuokin, ketä. (s. 146)

Weselius ei keskity nuoriin ja kauniisiin vaan hiukan vanhempiin, jotka on tuomittu epäilemään kauneuttaan ja kauneuden ideaa. Teoksen varsinaista päähenkilöä Alma Mahleria kuvataan, säälitään ja sätitään ulkoa, mutta Weselius ei muutamista terävistä huomioista huolimatta pääse hänen avullaan pitkälle. Onneksi Ainolla tavoitetaan vaivoin latenttina pysyttelevä kauhu, jota kehollisuus ei lakkaa tuottamasta.

***

Polveaan silittävä Aino tuo mieleen kohdan Almaa! tärkeämmästä teoksesta, joka sekin ilmestyi tänä syksynä. Antti Nylénin Kauhun ja ulkopuolisuuden esseitä on toistaiseksi ympäröinyt outo hiljaisuus. Toivottavasti tilanne muuttuu pian, kokoelmahan on suvereeni.

Essee ”Valkoista mustalla eli kävelyllä leprasairaalassa” käsittelee Elina Merenmiehen taidetta, jossa kuvataan – Nylénin sanoin – ”vääntyneitä ja sutattuja” kasvoja sekä muita ihmispään osia. Porvarillinen taideyleisö kavahtaa ja pohtii, onko häiritseviä kuviaan tekevä Merenmies aivan terve. Nylén kehottaa kääntämään katseen sinne, mistä katse lähtee:

Kaikki orgaaninen on kammottavaa. Vain tottumus estää meitä huutamasta kauhusta, kun aamulla näemme omat kasvomme kylpyhuoneen peilissä. Ne on piirtänyt joku, jolla ei todellakaan ole kaikki hyvin. (s. 95)

Tavallinen ja sopusuhtainen vartalokin on täynnä pullistumia, kuoppia ja epäsäännöllisyyksiä. Näin ei kannata ajatella, minkä Weseliuksen Aino tietää, mutta joskus tottumuksen voima ja itseen kohdistettu armo pettävät. Olemme friikkejä, eikä siinä ole kauheasti ylevää. Ymmärrän keskiluokan vallanneen fitness-buuminkin vain tätä taustaa vasten: halutaan poistaa peilin edessä huutamisen mahdollisuus. Suukapula on muovinen, läskitön ja karvaton.


Suoraselkäisempää olisi ottaa kauhu (ja ulkopuolisuus) sydämeen. Kunniallista olentoa hiertää aina jokin.

sunnuntai 9. lokakuuta 2016

Musta takki

Jäähallikeikoilla ajattelen jäätä. Käsitykseni mukaan sitä ei sulateta vaan se peitetään. (Luotan Helsingin kaupunginkirjaston mainion Kysy.fi-palvelun vastaukseen – en kysynyt itse.) Eli jalkojen alla on kylmää. Jos kantta raottaisi, voisi ottaa vauhdin ja liukua.

The Curen Hartwall Arenan keikalla olisi mahtunut tekemään vaikka piruetin. Permanto ei ollut tiivisti täynnä edes miksauskopille saakka. Epäonnistun aina lippujen ostohetkellä, minkä vuoksi jouduin alakatsomoon. Sieltä näki tyhjyyden, ja siellä vierelläni istui kaksi pankkivirkailijan oloista naista. Kun toinen heistä innostui, hän nosti kätensä pystyyn ja huojui aistillisesti. Oli perjantai ja hän oli rakastunut.

It’s so cold it’s like cold if you were dead

Avauskappale ”Plainsongin” aikana seurasin toista naista tai pikemminkin tyttöä, joka seisoi permannon takaosassa. Musta pitkä takki oli napitettu ylös asti. Halutessaan hän olisi voinut kävellä kymmenen metriä eteenpäin, eikä vieläkään olisi tullut ahdasta. Mutta tyttö seisoi tarpeettoman etäällä, kädet takin taskussa, silmät kiinni tai auki.

Jäällä, joka ei ollut jäätä vaan muovia.

”Plainsong” on laulu hänestä. Myös ”Pictures of You”, ”A Night Like This”, ”High” ja ”Last Dance” kertovat mustatakkisesta tytöstä, ja The Cure esitti ne kaikki settinsä ensimmäisessä osiossa. Wishin ja The Head on the Doorin kappaleet kuulostivat paremmalta kuin Disintegrationin, jonka äänivallia viisihenkisen The Curen on vaikea toisintaa lavalla. ”Lullabyssa” he onnistuivat ja ”Lovesongissa” olivat onnistua, kunnes Robert Smith mylvi herkimmän kertosäkeensä pilalle. Wish-albumin ”From the Edge of the Deep Green Sean” tyyppisessä vyörytyksessä nyky-Cure oli oikeammilla jäljillä.

Disintegrationin ohella niin kutsuttu ”tuomio-trilogia” eli Seventeen Seconds, Faith ja Pornography on ollut perusravintoani viimeisen kymmenen vuoden ajan. Faithilta, kolmikon parhaalta, ei kuultu yhtään kappaletta, Seventeen Secondsilta ja Pornographylta yhdet.

Toisen encore-osuuden lopussa olin kadottanut mustatakkisen tytön näkökentästäni. Jos hän ei ollut lähtenyt kesken, hän takuulla arvosti ”A Forestia”, The Curen varhaista keskeisteosta. Smith tulkitsi kappaleen asiaankuuluvalla pakokauhulla. ”A Forestin” perusteella yhtye olisi ollut ärsyttävän kyvykäs esittämään tuhkanharmaata materiaaliaan vuosilta 1980–1982. Kolkko halli olisi tarjonnut erinomaiset puitteet ”The Holy Hourille” tai ”A Strange Daylle”.

Mutta ei. Etenkin viimeinen tunti mentiin pankkileidien ehdoilla. ”Never Enough” ja ”Wrong Number” olivat heille outoja valintoja, mutta reippaan rytmin tahdissa oli kiva hytkyä. ”Friday I’m in Love” ja ”Just Like Heaven”, The Curen varsinaiset pop-helmet, hukkuivat bileputkeen, ”Hot Hot Hot!!!”:in ja ”The Love Catsin” saastaan. Kitarastaan luopuneen Robert Smithin tanssahtelulle saattoi bongata lähes yhtä vieraannuttavia vastineita pitkin katsomoa.

Puristin omaa mustaa takkiani ja halusin poistua. Vaan entä jos, sittenkin, ilta olisi päättynyt arvokkaasti? Entä jos loppuun olisi säästetty ”All Cats Are Grey”?

Valot syttyivät, toivossa ei ollut hyvä elää. Jonotin vessaan, jonka seinällä oli eturauhaslääkkeen mainos. Otin Faith-annokseni kotona kuulokkeilla.

***

Perjantai-ilta osoitti, kuinka vieraantunut olen enemmistön tavasta suhtautua The Cureen. Tiedän tarinan mutta en yleensä ota sitä huomioon. 1980-luvun loppupuolella The Cure siirtyi postpunkin jälkeiseen tilaan ja onnistui valloittamaan Amerikan. Myös Disintegration (1989) oli kaupallinen menestys, eikä kolme vuotta myöhemmin ilmestynyt ”Friday I’m in Love” -single hidastanut tahtia. Monille, hyvin monille, The Cure on MTV:n kulta-ajan ääniraitaa, ”kasaria” tai ”ysäriä” siinä missä Madonnakin.

Monille heistä Seventeen Seconds ei ole elintärkeä. Minulle taas Kiss Me, Kiss Me, Kiss Me ja Wish ovat vaihtelevasta erinomaisuudestaan huolimatta pelkkiä Seventeen Secondsin ja Faithin alaviitteitä, joissa mainitaan, että näin isoa ja rahakasta voi kasvaa näin pienestä ja lohduttomasta.

En ehkä tietäisi Faithista, ellei The Cure olisi voittanut massoja puolelleen. Tästä ei seuraa kiitollisuudenvelkaa.

Pettymyksensekainen keikkakokemus sulaa helpotukseksi. Vuosien ajan rakentamani ”Oma Cure” jäi ”A Forest” -tulkintaa ja joitain The Head on the Door / Disintegration / Wish -pilkahduksia lukuun ottamatta koskemattomaksi. Jos Robert Smith olisi esittänyt ”All Cats Are Greyn” huonosti, palautuminen olisi nyt vaikeampaa.

Todennäköisesti mustatakkista tyttöä ei ole olemassa. ”A Forest” kertoo Smithin toistuvasta painajaisesta. Sen voi ottaa myös kirjoittamisen, etenkin The Curesta kirjoittamisen kommentaarina.

The girl was never there
It’s always the same
I’m running towards nothing
Again and and again and again and again…*


(* Toistetaan kymmenen tai sata kertaa. Metsän ei kuulu vastata.)