perjantai 1. joulukuuta 2017

Tarve hyvästellä

Morrisseyn hiljattain ilmestynyt Low in High School -pitkäsoitto ilahduttaa minua. Etenkin a-puolen kappaleita olen kuunnellut kahden viikon ajan intensiivisesti, tehnyt muistiinpanoja ja ihastellut. ”I Wish You Lonely” ja ”My Love, I’d Do Anything For You” ovat matkalla klassikkoasemaan. Johtopäätös on ennenaikainen mutta väistämätön. Kun Morrissey toistaa viisi kertaa sanan ”heroin”, olen myyty.

Moni ei ole ollut. Low in High Schoolin arvoa vieläpä tyydytään mittaamaan Morrisseyn idioottimaisilla haastattelulausunnoilla. Antti Nylén toteaa Helsingin Sanomien pyynnöstä olennaiset asiat heistä, jotka ”pesevät kätensä” nykyisestä Morrisseysta. Totta, luovuttaa voi, mutta pahastumiseen perustuvassa kieltoreaktiossa on vähän ylpeiltävää. Pakeneminen viittaa siihen, että Morrissey ei ole ollut erityisen tärkeä myöskään ollessaan nk. hyvien puolella.

Musiikkitoimittaja Tero Alangon manööveri on typerin tähän saakka lukemistani. Suomen Kuvalehdessä 48/2017* Alanko kehuu ensin The Smithsin The Queen Is Deadia, josta on ilmestynyt deluxe-versio. Hän pitää The Queen Is Deadia 1980-luvun parhaana levynä. Se on paljon, tyypillisesti ja suunnilleen oikein sanottu. Alanko siteeraa ”I Know It’s Overin” rivejä siitä, kuinka vaikeaa on olla hellä ja ystävällinen. Nuoren Morrisseyn rooli ulkopuolisuuden ja epävarmuuden tuntojen sanoittajana mainitaan, eikä mitään tästä voi kiistää.

The Smiths lopetti toimintansa kolmekymmentä vuotta sitten. Alangon mukaan siitä alkoi solistin alamäki. Low in High School hahmottuu vain ääripisteeksi:

2000-luvun Morrissey-levyt ovat korkeintaan välttäviä ja hänen yhteiskunnalliset tyrskähdyksensä jopa kammottavia. Ymmärryksen ja empatian sijaan Morrisseyn, 58, mielen täyttävät kitkeryys ja katkeruus. Siksi ”All The Young People Must Fall in Loven” kaltaiset, epäilemättä hyvää tarkoittavat tekstitkin tuntuvat falskeilta.

You Are the Quarryn (2004) ohittaminen ”korkeintaan välttävänä” on karkeaa ja ajattelematonta. Ennen kaikkea sitaatti pakottaa pohtimaan, onko Tero Alanko kuunnellut 1980-luvun parasta levyä. En ensimmäisenä liittäisi sanoja ”ymmärrys” ja ”empatia” ”Bigmouth Strikes Againiin” tai ”Frankly, Mr. Shanklyyn”. Moni pitää kitkeryyttä ja katkeruutta Thatcher-ajan Morrisseyn suurina hyveinä. The Smiths löysi tiensä ulkopuolisiin sieluihin käyttämällä epäkorrekteja menetelmiä. On virheellistä luoda mielikuvaa, jossa varhainen Morrissey on enkeli ja nykyinen paholainen.

Jeesuksellekin hän antoi anteeksi vasta vuonna 2004. Mutta silloin Tero Alanko oli jo luovuttanut.

Nyt Alanko uskaltaa päättää artikkelinsa: ”Hyvästi, Morrissey”. Kun ex-hyvis seuraavan kerran puhuu tai julkaisee, Alangon kaltaiset kai peittävät korvansa. Mieleen tulee vuoden 2009 single ”All You Need Is Me”:

You don’t like but you love me
Either way, you’re wrong
You’re gonna miss me when I’m gone

Myös The Smithsin “Rubber Ring” (1985) tarjoaa viisautta hyvästelytilanteeseen. Kappale julkaistiin ”The Boy With the Thorn in His Side” -singlen b-puolena ja löytyy myös Alangon kehumalta The Queen Is Dead -deluxelta. ”Rubber Ring” kuvaa aikuistumisen ikäviä vaikutuksia pop-suhteeseen. Laulut, jotka ovat joskus pitäneet kuulijaansa hengissä, menettävät arvoaan, kun nuoruuden kurimus väistyy:

Yes, you’re older now
And you’re a clever swine

Näin empaattisesti 80-luvun Morrissey laulaa ja etenee tulevaisuuttaan koskevaan kysymykseen:

Do you love me like you used to?

Mikä Morrissey-uskollisuudessa on niin vaikeaa? En itsekään pidä kaikista hänen lauluistaan tai edes levyistään – maahanmuuttonäkemyksistä puhumattakaan. Silti Low in High Schoolista kuulee saman tappavan kaihon kuin The Smithsin urotöistä, Viva Hatesta tai Years of Refusalista. Morrissey ei ole muuttunut läheskään niin paljon kuin annetaan ymmärtää. Häntä yritetään istuttaa pop-journalistiseen narratiiviin, jossa varhaisia klassikkolevytyksiä seuraa tuuliajo, hiipuminen ja parhaimmassa tapauksessakin pelkkä paluu juurille. Morrissey ei kuitenkaan alistu kunniavanhukseksi. Hänen keskenkasvuisuutensa on kroonista ja ikävää.

Rakastan nykyistä Morrisseyta nimenomaan ”like I used to”. Löysin hänet The Queen Is Deadin avulla noin neljätoista vuotta sitten. Silloiset heavyn ja progen marinoimat korvani pitivät äänimaisemaa liian ohuena, mutta – Mark Simpsonin sanoin – perkeleen runoutta en voinut vastustaa. Edelleen useimmissa Morrisseyn levytyksissä on jotain, mistä en pidä, mutta viettelevät voimat vievät toistuvasti voiton.

Morrissey on vaativa kumppani. Toisin kuin monet artistit, hän ylipäätään on kumppani. Hyvästelyn ja käsien pesemisen trendi osoittaa, että myös ne, joille Morrissey ei ole koskaan merkinnyt paljoa, haluavat tehdä jotain merkityksellisyyteen viittaavaa.

Kuten ”en enää kannata”-twiitin tai kirjoitelman Suomen Kuvalehteen.

----------------


*Juttu on maksumuurin takana osoitteessa: https://suomenkuvalehti.fi/jutut/kulttuuri/musiikki/ylivertainen-lauluntekija-vai-kammottava-rajat-kiinni-polvasti-morrissey-on-molempia/

keskiviikko 22. marraskuuta 2017

Hyvä ihminen

The Fast Show, typerältä käännösnimeltään Ruuvit löysällä, on brittiläinen sketsisarja, jota esitettiin Suomessa 1990-luvun lopulla. Jakso jaksolta toistettujen ”scorchio”- ja ”suit you, sir” -hokemien sijaan haluan muistaa Ruuvit löysällä -sarjan hetkistä, joita ei alleviivattu. Eräässä kahdenkymmenen sekunnin mittaisessa sketsissä Paul Whitehouse esittää ”mukavaa skiniä”. Pubi hiljentyy, kun hän astuu sisään. Nyrkkitappelun sijaan skini ehdottaa yhteistä lomamatkaa, jonka hän tarjoaisi. Tai mentäisiin edes leikkimään – I’ve got a sandpit!

Whitehousen skinipilkka muistuttaa minua Timo Rautiaisesta & Trio Niskalaukauksesta. 2000-luvun alussa hölmöimmät kuvittelivat, että hiekkalaatikkohenkisellä Rautiaisella (s. 1963) oli valkoinen kunnia mielessään. ”Jossain vaiheessa niitä näkyi yleisössä käsi ojossa”, Rautiainen muistelee Helsingin Sanomien haastattelussa tänään, sillä Trio Niskalaukaus on palannut lavoille. Tuore single ”Suomi sata vuotta” ilkkuu rajat kiinni -hengelle, mikä tuntuu Rautiaisen tapauksessa tunnistettavalta ratkaisulta.

Niskalaukaus kohdistui alkujaankin pahiksiin. Yhtyeen debyyttialbumi Lopunajan merkit (1999) syyllistää elostelijoita ekokatastrofista. Seuraavan levyn hitti ”Kuusikymmentäkaksi” (2000) tuomitsee joukkomurhaavan serbipoliisin, suomirock-anthem ”Surupuku” (2002) taas synkän maailmanmenon ylipäätään.

Pidän Rautiaisen moralismista. Kireä laulutyyli ja kurinalaiset sähkökitarat tukevat sanomaa. Trio Niskalaukaus seisoo nälkäpäivälipas kourassaan, hievahtamatta, vaikka pakkasta on, klanipäät eivät ymmärrä ja lapset täytyy pian hakea tarhasta. Hannu Karpo on Timo Rautiaiseen verrattuna auttamattoman rock-henkinen.

Käy koulusi ja usko sosiaalidemokratiaan. Pidä huolta itsestäs ja niistä jotka kärsii. Älä enää lyö. Timo Rautiaisen & Trio Niskalaukauksen periaateohjelma on niin suoraselkäinen, että se alkaa tuntua vaaralliselta. Kirjoitin vastaavasta ilmiöstä esikoisteoksessani: Black Sabbathin kristillinen eetos unohtuu, koska ristit ja Jumala ovat koko ajan esillä.

Suomihevin nousukauden toinen suuri eli Kotiteollisuus on aina tuntunut liian tavalliselta rock-yhtyeeltä. Löytyy pitkää tukkaa, viinaa ja uhoa. Timo Rautiainen ja Jouni Hynynen ovat varmasti hyviä ystäviä, mutta mielikuvissani Timo-ope laittaa ryhdittömän Jounin jälki-istuntoon ja näyttää, kuinka vakava asia iskelmällinen hevilaulu on. Rangaistuksen olisi voinut suorittaa myös auttamalla mummoja kadun yli.

***

Timo Rautiaisen & Trio Niskalaukauksen tuotannon helmi on Barathrum-cover ”Viimeinen päivä taivaan” (2000). Alkuperäisversiossa ”Last Day in Heaven” helvetin otukset syöksevät Jumalan valtaistuimeltaan. Rautiaisen tulkinnassakin tilanne näyttää vaikealta, mutta lopulta taivaallinen sotajoukko voittaa:

Vaskitorvet alkavat huutaa
Muurit kohoaa ennalleen

”Viimeinen päivä taivaan” lienee suomirockin puhtain laulu. Tarina päättyy täydelliseen kirkkauteen, kitaravalli on antiseptinen ja Rautiainen saa laulukokeesta kympin. Skinit saavat osallistua puhdistukseen vain jos lakkaavat olemasta skinejä ja alkavat rakastaa lähimmäistään.


Kuuntelen Niskalaukausta nykyään yhtä harvoin kuin katson Ruuvit löysällä -sketsejä. Rajaportti (2002) ja Paul Whitehousen esittämä ”Unlucky Alf” kestävät huonosti toistoja. Sävyt uupuvat. Toivon silti menestystä Rautiaisen uudelle tulemiselle. Etenkin kun hänen vankkumattoman turvallinen musiikkinsa onnistuu suututtamaan suomalaisia juhlavuonna 2017.

maanantai 20. marraskuuta 2017

Kirjoja saatavilla

Suru ei toimi ilmestyy reilun kahden kuukauden kuluttua. Teoksen esittely löytyy Siltalan kevätkatalogista. Myös aiemmat esseekirjani ovat olemassa, juuri ja juuri. Välinpitämättömyys (2016), Tapan sut (2014) ja Ozzyteksti (2013) löytyvät tuskin mistään kirjakaupasta, joten myyn niitä tästedes suoraan kiinnostuneille. Hinta on 10 euroa kappaleelta sisältäen postikulut. Tiedustelut voi laittaa sähköpostiosoitteeseen:

antti.s.hurskainen@gmail.com

keskiviikko 8. marraskuuta 2017

31

”Olen ollut samassa kohtaa maapalloa kuin Kekkosen ruumis”, kirjoittaa Tommi Uschanov esseeteoksessaan Sininen tango (2017). Uschanov kertoo havahtuneensa tähän, kun presidentin kuoleman 30-vuotismuistoa kerrattiin syksyllä 2016 ja lehdessä oli ollut kuva ruumisautosta Suurkirkon edessä. Triviaalilta vaikuttava havainto hyytää, sillä Uschanov kytkee hautajaishuomionsa laajempaan rajallisuuden pohdintaan. Roland Barthesin tavoin hän näkee vanhoissa valokuvissa kuolemaa, ikuistettujen poissaoloa. Myös kirjastossa Uschanov paljastaa pohtivansa, elääkö tuon ja tuon teoksen kirjoittaja enää.

Yleisin reaktioni Tommi Uschanovia lukiessa ei ole, että ”ajatteleepa hän samalla tavalla kuin minä.” Hätä on tarpeen (2015), Miksi Suomi on Suomi (2012) ja muutkin Uschanovin teokset ovat lumonneet minut esittämällä joukon ajatuksia, jotka eivät koskaan olisi tulleet mieleeni. Sininen tango, hänen ensimmäinen esseekokoelmansa, on tässä suhteessa hienoinen poikkeus. Uschanov esittää kyllä loputtoman sarjan kummallisen tärkeitä ja oppineita huomiota, mutta esseemuodon myötä hänen tekstiinsä on tullut uudenlaista tarttumapintaa. Kuolevaisuutta, sanoisin, pelkästään hyvässä mielessä.

Teen kirjastossa samaa kuin Uschanov. Paavo Haavikon teoksia selaillessani palautan mieleeni teksti-tv:n aloitussivun suruotsikon syksyltä 2008. Jos en valmiiksi tiedä tavoittelemani teoksen kirjoittajan kuolemasta, selvitän välittömästi, onko hän vielä elossa.

Katselin vähän aikaa sitten Youtubesta T. Rexin Top of the Pops -esiintymisiä enkä hetkellisesti muistanut, elääkö Marc Bolan vai ei. Nuo kolme epätietoisuuden sekuntia jäivät vaivaamaan. Eivät siksi, että epäilisin dementoituvani. Bolanin tapaturmaisen kuoleman ”uudelleentiedostaminen” vain tuntui tekevän hänestä enemmän kuolleen kuin aiemmin.
 
***

Etäisesti samalle jatkumolle asettuu tapani miettiä, mitä tunnetut ihmiset ovat tehneet ollessaan sen ikäisiä kuin minä nyt. Täytin kesällä 31 vuotta, kun ikätoverini Usain Boltin viimeiset arvokisat päättyivät jalkakramppiin. John Lennonin Imagine ilmestyi Britanniassa päivää ennen hänen 31-vuotisjuhliaan. Ikäiseni Ozzy Osbourne kasasi sooloyhtyettään saatuaan potkut Black Sabbathista. Mark E. Smithin 31-vuotisvuosi 1988 puolestaan oli huikea: The Frenz Experiment ja I Am Kurious, Oranj ilmestyivät.

He olivat joko pitkällä, lopettamassa tai aloittaneet uudelleen. Huokaisen.

”Elämä ei tunnu miltään, olen 31v. Käykö sitä vain iän myötä näin?” Ennen kun avaan viinipullon ja osallistun tähän Vauva.fi-sivuston keskusteluketjuun, haen olkapäätä kirjallisuudesta. 31-vuotias Vladimir Nabokov sai julki teoksensa Lužinin puolustus ja Silmä (1930), mutta Adaan menisi vielä liki neljä vuosikymmentä. David Foster Wallacen paras essee ”E Unibus Pluram” (1993) ilmestyi iässäni, mutta Infinite Jest oli vasta kehitteillä, joskin pitkällä. Franz Kafka kirjoitti Oikeusjuttua juuri tässä ikävaiheessa, mitä ei kannata ajatella. Sentään Linna siinsi tulevaisuudessa.

Samanaikaisesti Uschanovin Sinisen tangon kanssa luin runoilija Philip Larkinin teosta Letters to Monica (2010). Monica Jones (1922–2001) oli Larkinin (1922–1985) pitkäaikainen elämänkumppani, mutta naimisiin he eivät menneet. Kaksikon aktiivinen kirjeenvaihto jatkui 1940-luvulta Larkinin kuolemaan saakka. Jones oli Larkinille rakastettu, toinen äiti ja älyllinen vertainen, usein samassa kirjeessä.

7.8.1953 päivätyssä kirjeessään Larkin kertoo Jonesille, miltä elämä tuntuu kahta päivää ennen 31-vuotissyntymäpäivää. Jopa Vauva.fi-sivuston ennui kalpenee Larkinin toivottomuuden rinnalla:

You know that my sole ambition, officially at any rate, was to write poems & novels, an activity I never found any difficulty in fulfilling between the (dangerous) ages of 17–24; I can’t very well ignore the fact that this seems to have died a natural death. On the other hand I feel regretful that what talents I have in this direction are not being used. Then again, if I am not going to produce anything in the literary line, the justification for my selfish life is removed[.] ---- [A]s a life it has very little to recommend it: I spend my days footling in a job I care nothing about, a curate among lady-clerks; I evade all responsibility, familial, professional, emotional, social, not even saving much money or helping my mother.

Kirjekatkelma antaa ymmärtää, että Larkinin luovuus olisi ehtynyt ja työ (kirjastossa, toim. huom.) jumiutunut ainoaksi elämänsisällöksi. Kuitenkaan hänen varsinainen läpimurtoteoksensa ei ollut vielä edes ilmestynyt. Vasta runokokoelma The Less Deceived (1955) esittelee omaäänisen, lakonisen ja kuolemaan obsessoituneen Philip Larkinin, jollaisena hänet muistetaan siellä missä ylipäätään muistetaan.

Larkin, pessimisti, luopuu toivosta juuri ennen riemuvoittoa. Tämänkin vuoksi rakastan häntä.

***

The Less Deceivedin parhaita runoja on ”Church Going”. Larkinin uskonnoton runominä varmistaa, että kirkossa ei ole meneillään minkäänlaista palvelusta. Tyhjässä kirkossa hän silmäilee virsikirjoja ja urkupillejä ja pohtii, mitä kirkkorakennuksille tapahtuu sitten, kun muutkin ovat lakanneet uskomasta. Larkinista ei ole halventamaan vaan pikemminkin kunnioittamaan tilaa, jossa kastetaan, vihitään ja siunataan haudan lepoon:

[T]hough I’ve no idea
What this accoutred frowsty barn is worth,
It pleases me to stand in silence here

Letters to Monican toimittaneen Anthony Thwaiten mukaan Larkin aloitti “Church Goingin” kirjoittamisen huhtikuussa 1954. Saavutan tuon 31 vuoden ja kahdeksan kuukauden iän vuodenvaihteen jälkeen. Luenkin ”Church Goingia” kuvauksena melko täsmällisesti ikäisestäni henkilöstä vaikuttumassa syntymän ja kuoleman näyttämöstä. Hysteerisen ja hyödyttömän tulkinnan mahdollisuudet avautuvat. Kun Larkinin minä kirjoittaa nimensä kirkon vieraskirjaan, voin pohtia, kuinka paljon uurteisempi tai kimmoisampi kämmenselkä Larkinilla on ollut omaani verrattuna. Voin laskea kuukauden tarkkuudella, kuinka kauan ”Church Going” -aikainen Larkin saa vielä elää.

Tai voin yrittää kanavoida jaetun 31-vuotisuutemme ”Church Goingin” taustaenergiaksi. Larkin ennustaa kirkkorakennusten arvon säilyvän jatkossakin, koska:

[S]omeone will forever be surprising
A hunger in himself to be more serious


The Less Deceived on Larkinin vakavoitumisen monumentti, muutama julma sana tyhjässä rakennuksessa. Pyrin ottamaan tämän haasteena. Esseeteokseni Suru ei toimi ilmestyy vuodenvaihteen jälkeen Siltalan kustantamana. Kerron siitä pian lisää.

tiistai 17. lokakuuta 2017

Sama taitava Petri

Vähäsarjan debyytti Vähäsarja (2015) on tärkeä ja aliarvostettu levy. Aluksi pidin vain hittisinglestä ”Herra on mun kanssa”, jota olen sivunnut täällä ja täällä. Tyrmäävän houkuttimen kannustamana jaksoin kuunnella ”Maissilintuja” riittävän usein. Alkoi upottaa, kuten myös ”Lontoon kellojen” soidessa. Vähäsarja on ennen kaikkea tarkasti kirjoitettu kokonaisuus, joka ei tee suurta numeroa siitä että onnistuu kiertämään suurimman osan singer-songwriter-genren kliseistä. Laulut ovat kummallisen puhtaita, kauneudessaan jopa persoonattomia – mikä kiehtoo minua suuresti. En jaksa kitaraa soittavia ”persoonallisuuksia”. Vähäsarja ei voisi olla parrakkaan artistin tekemä.

Toinen pitkäsoitto Uusi iloinen Petri ilmestyi syyskuussa. Vieraannuttava, ehkäpä läpällä annettu nimi ei kuvaa albumin sisältöä. Elämä ei millään korostuneella tavalla voita uudenkaan Petrin lauluissa.

Vähäsarja on tuomittu kestämään vertailua Helmi-kollegaansa Joose Keskitaloon, joka laulaa albumilla taustoja ja soittaa kitaraa. Keskitalo on toiminut myös äänittäjänä ja miksaajana. Uuden iloisen Petrin bändisovitukset tekevät tunnistusleikistä helppoa, sillä vaikkapa ”Rakkaus tappaa sut kokonaan” kuulostaa merkittävän paljon Keskitalon entiseltä Kolmas maailmanpalo -taustayhtyeeltä. Myös ”Horrossaarnaaja”-nimisen kappaleen olisi voinut jättää levyttämättä, jos pyrkisi rimpuilemaan omilleen esikuvan varjosta.

Mutta Vähäsarjan ei tarvitse taistella erottautuakseen. Hänen omaäänisyyteensä kuuluu edelleen viehko oman äänen puute. Tuntuu kuin Vähäsarja olisi ensisijaisesti kiinnostunut kirjoittamaan muotopuhtaita kappaleita, ei niinkään esittämään niitä. Joku muukin voisi hoitaa likaisen työn. Kuin Vähäsarja työskentelisi laulun idean eikä artistina olemisen hyväksi. Perusvertausta venyttääkseni: Joose Keskitalon kappaleet vaikuttavat Joose Keskitalon ruuminosilta, joihin ei ole soveliasta koskea. ”Kuuletko kun hautausmaa vetää käteen” ja ”Luoja auta” kääntyisivät vitseiksi muiden versioimina.

Uuden iloisen Petrin avaava ”Tennistä” on huikea taidonnäyte. Päähenkilö ottaa hoitoja, kun ”saksalaiset saapuvat”. Kentällä vaihdetaan ”yksinäisiä lyöntejä”. Vähäsarja tulkitsee pienoisromaanin kokoisen laulunsa huolellisesti, kuin nerokkuuttaan arastellen. Bassokuvio ja jousetkin miellyttävät. Olen monta kertaa keskeyttänyt Uuden iloisen Petrin kuuntelun avauskappaleen jättämään täyttymyksen tunteeseen.

Välillä olen jatkanutkin. Arvostan ”Myrkkymarjoja”-kappaleen tapaa sekoittaa urbaanihkoa puhekieltä luontokuvastoon. ”Ehkä sä tanssit” kärsii rehvakkaasta laulutulkinnasta, samoin Dylan-henkinen ”Sitten me muutamme Ruotsiin”. En vastusta ilmaisurepertuaarin laajentumista, mutta irrottelijaksi Vähäsarjasta ei ole. Sanon tämän kolmekymppisenä, jolle ei kasva partaa.

Suomalaisessa laulaja-lauluntekijä-skenessä ei ole ollut liikaa Vähäsarjan tasoisia minimalisteja. Enemmänkin on ollut tapana lörpötellä Daven ja Hectorin antamalla luvalla. ”Tennistä” on tyhjän tilan hallinnassaan hyvin epäsuomalainen laulu. Sama pätee soolonumeroon ”Keväällä 2001”, jonka Vähäsarja rakentaa sanan ”alasti” toistelulle. Viimeisistä riveistä avautuu jälleen elokuvakäsikirjoitus tai novelli:

Kuutamouinnilla
kävit jään alla
keväällä 2001

Samaa arvoituksellista täsmällisyyttä on ”Tennistä”-kappaleen manteleissa, jotka eivät jaksa kellua glögin pinnalla. Bill Callahan loi Smog-aikojensa helmiä vastaavalla detaljiherkkyydellä. Tämä on raskas kehu.


Ja tämä: uusi iloinen Petri vaikuttaa olevan sama taitava Petri kuin esikoisellaan. Nimenomaan vaikuttaa, sillä en ole niin röyhkeä että menisin kuukauden tuntemisen jälkeen pidemmälle.

tiistai 19. syyskuuta 2017

Mansikkapaikka

Rob Sheffieldin teoksessa Dreaming the Beatles (2017) on kahdeksan sivun mittainen luku kappaleesta ”Strawberry Fields Forever” (1967). Olen kuunnellut ”Strawberry Fields Foreverin” yli kahdeksantuhatta kertaa ja lukenut vähintään kahdeksankymmentä sivullista kappaletta koskevaa analyysia ja mytologiaa. Vuonna 1966 syntyneen ja varhaisesta lapsuudestaan saakka The Beatlesia palvoneen Sheffieldin luvut ovat epäilemättä suuremmat. Arvostan hänen lannistumattomuuttaan. Se, että ”Strawberry Fields Foreverin” kaltaisesta The Beatles -helmestä on sanottu KAIKKI, luo erinomaisen lähtökohdan sanoa lisää.

Arvostan sitäkin, että Sheffield aloittaa siteeraamalla Ozzy Osbournea. The Beatles -faniksi tiedetty Osbourne muisteli taannoin Rolling Stone -lehdessä omaa ”Strawberry Fields Forever” -historiaansa. 18-vuotias Ozzy työskenteli birminghamilaisessa teurastamossa, kun ”Strawberry Fields Forever” & ”Penny Lane” -single ilmestyi helmikuussa 1967.  Hänellä oli ollut tapana syödä lounaakseen lihapiirakoita teurastamon läheisessä myymälässä. Ozzyn mukaan ”Strawberry Fields Forever” oli soinut siellä ”koko ajan”.

Osbournen sinänsä tyhjä anekdootti on Sheffieldille ”vähiten psykedeelinen asia, jonka kukaan on sanonut Strawberry Fields Foreveristä”. Pidän tästä kärjistyksestä. The Beatles -saagassa ”Strawberry Fields Forever” on tapana asemoida rakkauden kesän 1967 introksi, Sgt. Pepper -happoilun lähtölaukaukseksi, tripiksi rationaliteetin tuolle puolen. Ian MacDonaldin luonnehdinta teoksessa Revolution in the Head (1994) antaa suuntaa. Riuskasti 60-lukulaiselle MacDonaldille “Strawberry Fields Forever” on ”…another of Lennon’s hallucinogenic ventures into the mental interior”.

Varsinaiset happokappaleensa The Beatles teki ennen (”She Said She Said” & “Tomorrow Never Knows”) ja jälkeen (“I Am the Walrus”) “Strawberry Fields Foreverin”. Kyllä, kappale sisältää takaperin käännettyjä äänityksiä ja rivin ”nothing is real”. Kuitenkin ”Strawberry Fields Forever” elää John Lennonin turvallisuushakuisuudesta ja väsymyksestä. Hän haluaa vielä kodinomaisempaan paikkaan kuin kotiin. ”Strawberry Fields Forever” on fantasia olosuhteesta, jossa voisi vain olla vailla kirkuvia faneja ja orastavaa masennusta. Jo Revolverin (1966) kappaleessa ”I’m Only Sleeping” Lennon pyytää, että älkää herättäkö. ”Strawberry Fields Foreverin” jatkaa projektia työntämällä pään niin syvälle tyynyyn, että vastaan tulee kohtu.

Kuten tiedetään, Strawberry Field (Lennon lisäsi s-kirjaimen) oli pelastusarmeijan orpokoti, jonka lähellä Lennon asui Mimi-tätinsä kanssa Liverpoolissa. Vanhempiensa hylkäämällä Johnilla oli tapana kiivetä aidan yli leikkimään, niin, orpokodin vehreälle pihalle. Pelastusarmeijan soittokunnan säestämät puutarhajuhlat olivat hänelle tärkeitä tilaisuuksia.

Lennon oli ”Strawberry Fields Foreverin” äänittämisen aikoihin juuri täyttänyt 26 vuotta. Hän onnistuu kuulostamaan ikälopulta. Voipunut ja sellaisena täydellinen laulutulkinta yrittää naarata kadonneesta onnelasta jotain elähdyttävää. Onnistuuko? ”It doesn’t matter much to me”, kuvittelen loput. Ilman mansikoitakin voisi tehdä vertauksen Ingmar Bergmanin elokuvaan Mansikkapaikka (1957). Victor Sjöströmin esittämä vanha ja syyllisyydentunnon riivaama professori seikkailee unen ja toden rajamailla ja vierailee lapsuutensa paratiisissa. ”Let me take you down”, Bergman lupaa katsojalle.

***

The Beatlesin historia on tarpeen hahmottaa kuukausitasolla. Parhaillaan vietetään ”Strawberry Fields Foreverin” ja Sgt. Pepper’s Lonely Hearts Club Bandin viisikymppisiä, periaatteessa. Kuitenkin tasan viisikymmentä vuotta sitten eli syyskuussa 1967 The Beatles oli jo seuraavan projektinsa eli Magical Mystery Tour -elokuvan kimpussa. Jostain syystä Magical Mystery Tourin tasavuodet aiheuttavat hillitympiä fanfaareja kuin kesäkuussa ilmestynyt Sgt. Pepper.

John Lennon ei olisi enää syksyllä 1967 tehnyt ”Strawberry Fields Foreverin” kaltaista kappaletta. Hän sävelsi ja kirjoitti sen Espanjassa vuotta aiemmin. Revolver oli juuri ilmestynyt ja beatlemania muuttunut liian pelottavaksi. Lennonin ”olemme suositumpia kuin Jeesus” -möläytys ei helpottanut tilannetta. Yhtye sopi sapatista, jonka turvin Lennon ehti näyttelemään Richard Lesterin elokuvaan Miten voitin sodan (1967).

Lennon ei viihtynyt kuvausryhmän illanvietoissa. Hänellä oli Espanjassa yksinäistä. Viimeiset vuodet olivat kuluneet tien päällä, hotellissa tai studiossa eli tiiviisti Paulin, Georgen ja Ringon seurassa. ”Strawberry Fields Forever” kaipaa lapsuuden mielikuvituskeitaan ohella aikuisuuden parhaita kavereita. Vaikka kappaleen lopullinen versio on tuottaja George Martinin ja studiotekniikan riemuvoitto, yhtyeen jokainen jäsen saa tilaisuuden loistaa. Lennon itse laulaa paremmin kuin koskaan. McCartney käsittelee mellotronia siten, että tänä päivänä mellotroni on yhtä kuin ”Strawberry Fields Forever”. Säkeistöjen utuinen tunnelma on isosti George Harrisonin kitaran ansiota. Kertosäkeen hienoinen aggressio taas rakentuu Ringo Starrin perkussioille.

Yhtye ei soisi yhtä yhtenäisesti, elleivät ”Strawberry Fields Foreverin” sävelmä ja sanat velvoittaisi – viimeistä kertaa. Sheffield huomauttaa, että vain kaksi päivää Espanjasta palaamisensa jälkeen John Lennon pistäytyi lontoolaisessa taidegalleriassa ja tapasi Yoko Onon. Alkoi kehitys, jossa Lennon vieraantuu The Beatlesista, näkee McCartneyssa pomottavan vihollisen, tutustuu heroiiniin ja menettää parhaan teränsä lauluntekijänä. The Beatlesin loppuaikojen parhaat albumit Sgt. Pepper’s Lonely Hearts Club Band ja Abbey Road (1969) ovat ennen kaikkea Paul McCartneyn urotöitä, joihin Lennon osallistuu muutamilla nerokkailla ja useammilla mitättömillä väliintuloillaan. ”Valkoisella tuplalla” (1968) molemmat lähinnä hutiloivat.

Jaan Sheffieldin rivienvälisen näkemyksen siitä, että The Beatlesin tuotanto huipentuu ”Strawberry Fields Foreveriin”. Jo singleä seurannut Sgt. Pepper, maailman virallisesti paras levy, laskee tasoa. Elokuussa 1967 manageri Brian Epstein kuoli ja pian yhtye lähti tuuliajolle Intiaan. Ennen kaikkea ajatus toimivasta, yhteiset tavoitteet jakavasta bändistä nimeltä The Beatles murskautui. Let it Be (1970) ja talven 1969 kattokeikka olivat enää voimatonta simulaatiota. Kuten Onoon ja ennen kaikkea itseensä rakastunut Lennon julistaa kappaleessa ”Don’t Let Me Down” (1969):

It’s a love that has no past

Otan mieluummin “Strawberry Fields Foreverin” rakkauden, jossa yksinäisyytensä riivaamalla Lennonilla ei ole tulevaisuutta.

P.S.

Suosittelen lukemaan Dreaming the Beatlesin. Sheffield muistuttaa kirjoittajana maanmiestään Chuck Klostermania. Molemmat yrittävät hauskuuttaa lukijaansa välillä liikaa, minkä antaa anteeksi, sillä teksti tarjoaa runsaasti yllättäviä tulokulmia. Sheffieldin teoksen parasta antia ovat The Beatlesin hajoamisen jälkeistä aikaa käsittelevät luvut. 1970-luvun Paul-antipatiasta, George Harrisonin ”In My Life” -versiosta ja Anthology-levyjen kiihdyttämästä 1990-luvun The Beatles -buumista kirjoittaessaan Sheffield osoittaa, kuinka pahasti John Lennon erehtyi julistaessaan vuonna 1970: The dream is over.


Rob, minä ja miljoonat voimme vakuuttaa: ei ole.

maanantai 28. elokuuta 2017

Jälkisanat ja Klassikko

Kari Hotakaisen ensimmäisestä romaanista Buster Keaton – elämä ja teot (1991) on ilmestynyt uusi painos Siltalan kustantamana. Sain kunnian kirjoittaa teokseen jälkisanat. Käsittelen lyhyessä kirjoitelmassani sitä, mikä Buster Keatonin lakoniassa naurattaa. Naurulla taas voi olla hyvin tekemistä huumorin kanssa. Buster Keatonin tapauksessa kyse on ”ohi osumisesta”, kuten jälkisanojen otsikko ilmoittaa.

Kun kesän aikana kerroin tuttavilleni projektista, moni nosti Buster Keatonin suosikkiteoksekseen Hotakaisen tuotannosta. Elämäkertamuodon, fragmenttien ja taiteenfilosofisen pohdinnan sekoitus onkin elegantti. Samalla on helppo liioitella eroa Hotakaisen myöhempiin, lukijamassojen syleilemiin teoksiin. Lainaan itseäni:

Jokainen, joka on lukenut joululahjaksi saamansa Juoksuhaudantien (2002), tunnistaisi Buster Keatonin tekijän sokkotestissä.

Koska pidän listoista, niiden tarkkuudesta, sanoisin, että Buster Keaton on Hotakaisen kolmanneksi paras teos – lukemistani ja toistaiseksi. En tunne aivan koko tuotantoa, eikä mikään estä Hotakaista kirjoittamasta seuraavaksi uransa tärkeintä proosakirjaa. Onhan tällä vuosikymmenelläkin ilmestynyt esimerkiksi Jumalan sana (2011). Toiseksi parhaaksi Hotakaisen teokseksi nostan silti Ihmisen osan (2009), jonka temaattiselta jatko-osalta Jumalan sana tuntuu. Ostaa ja puhelinmyydä, ajaa parta tavaratalossa ja tarjota bussikuskille sadan euron seteliä, kun ei ole pienempää: Ihmisen osa on olennainen kuvaus 2000-luvun alun suomalaisesta epätasa-arvosta. Lämminhenkinen ja hyytävä, samanaikaisesti.

Listan kärkeen nousee Klassikko (1997), jolla on erityinen asema lukuhistoriassani. Jos Agatha Christien ja Stephen Kingin teoksia ei lasketa, Klassikko saattaa olla ensimmäinen nk. aikuisten kirja, jonka olen lukenut. Kohtaamisemme tapahtui syksyllä 2002. Täytin 16 vuotta ja menin lukioon. Äidinkielen ensimmäisellä kurssilla saimme tehtäväksemme analysoida pientä katkelmaa Klassikosta. Jostain syystä päädyin kirjoitelman palautettuani lainaamaan teoksen kirjastosta ja lukemaan sen kokonaan. Normaalisti en koskaan, ikinä, milloinkaan tuhlannut aikaani kirjallisuuteen.

En muista, pidinkö. Enkö osaa sanoa, vaikuttiko Klassikko jollain esitietoisella tavalla myöhemmin samana syksynä tekemääni päätökseen alkaa perehtyä toisenlaisiin klassikoihin kuten Dostojevskiin ja Kafkaan. Jos vaikutti, olen Hotakaiselle ja äidinkielenopettajalleni kiitokset velkaa.

Palasin Hotakaisen pariin 2010-luvun alussa, mutta Klassikon luin uudestaan vasta tänä keväänä Buster Keaton -työn yhteydessä. Hotakainen käsittelee Klassikossa nimenomaan 1990-lukulaista, laman runtelemaa Suomea ja sen miehiä. Lukiessani ajattelin toistuvasti, kuinka mahdoton ajatus Klassikon kaltaisen teoksen kirjoittaminen olisi perussuomalaisten esiinmarssin jälkeisessä todellisuudessa. Esimerkiksi Peran hahmosta piirtyy stereotyyppinen, kevään 2011 vaalien normalisoima persu. Uutisankkuri Arvi Lindiä fanittava autokauppias Kartiokaan ei kannata pehmeitä arvoja. Vuonna 1997 ei vielä puhuttu ”äijistä”, mutta heistä ja osin heille Klassikko on syntynyt.

Hotakainen loihtii näinkin vastenmielisistä lähtökohdista syvämietteistä proosaa. Avain voittoon on teoksen varsinainen päähenkilö eli kirjailija Kari Hotakainen, jolta kustantaja on tilannut tunnustuksellisen teoksen. Tavoitteeksi on asetettu kaupallinen menestys, koska:

Kuuluin siihen ryhmään, joka määriteltiin kustantamon sisäisessä tiedostossa nimellä ”Kulttuuriselta imagoltaan merkittävä, mutta myynnin kannalta kriittinen”.

Kirjailija-Hotakainen asettaa päähenkilö-Hotakaisen tekstin osaksi Klassikkoa. Käsikirjoitus ”Oli ilo elää, mutta vaikea vaieta – Merkintöjä vuosilta 1976–1990” tarjoaa irvokkaan, mielikuvituksellisen ja häiritsevällä tavalla todellisuuteen sarjoittuvan näkymän 1980-luvun kirjallisesta Suomesta. Kestohybriksen valtaama Hotakainen rikastuu runoteoksillaan, joita presidentti Koivisto siteeraa Paasikivi-seuran esitelmässään. Hän valmistelee romaaniaan ”Jokin Timossa” (sic), pakenee juorulehtien toimittajia ja käyttää heroiinia.

Klassikon päiväkirjajaksosta kuultaa kirjoittamisen riemu, jota ilottomana kirjoittajana kadehdin. Lukijana olen puhtaasti tyytyväinen.

Mainittakoon vielä eräs Klassikossa esitetty profetia. Hotakainen pohtii työelämän lainalaisuuksia ja jakaa toimistotyöläiset neljään pääluokkaan: Moottoripäihin, Toteuttajiin, Energiansyöjiin ja Sivustakatsojiin. Ensimmäisillä kahdella osastolla meni ja menee edelleen hyvin, sillä he vastaavat dynaamisuuden ihanteita. Sivustakatsojien valtiksi Hotakainen laskee erinomaisen sopeutumiskyvyn yrityksen kulunvalvontasysteemiin. He saapuvat ja lähtevät ajallaan ja ”pitävät huolen, että heidän ja suoritettavan työn välillä on hygieeninen raja”.

Siis erinomaisia, vaimeita työntekijöitä. Olisin Sivustakatsoja jos lähtisin aamuisin johonkin, mistä palaisin iltaisin. Mutta koska työ ei ole Sivustakatsojalle intohimo, Hotakainen ennustaa:

Perinteiset ja isot yritykset kestävät Sivustakatsojista aiheutuneita kuluja vielä noin 20 vuotta, mutta sen jälkeen työehtoneuvotteluissa ajetaan sopimuksiin väkisin läpi pykälä, jonka nojalla heistä on mahdollista päästä nopeasti eroon.


Klassikon ilmestymisestä on kulunut kaksikymmentä vuotta. Automatisaatio ja yt-kierrokset tekevät työtä käskettyä.