tiistai 17. toukokuuta 2016

Johanneksenkirkossa

Kliseen mukaan ”vapauteen kuuluu vastuu”. Kuten kliseet yleensä, väite pitää paikkansa. Erityisen suuri vastuu kuuluu taiteelliseen vapauteen, kun sitä käytetään oikein ja tehdään jotain suurta. Keskinkertaiset taiteilijat eivät kanna yhtä merkittävää vastuuta kuin nerot nerokkuuksineen. Luovaa ihmistä pitää syyttää silloin, kun hän on onnistunut ja löytänyt yleisönsä. Epäonnistujista huolehtivat unohdus ja alelaarit.

Mikko Joensuulla oli viime vuosikymmenellä yhtye, Joensuu 1685, joka julkaisi yhden levyn ja katosi. Joensuu 1685 (2008) on pelastanut minua ilmestymisestään saakka. Yhtä raikasta, vakavaa ja hyvässä mielessä tyylitietoista musiikkia tehdään Suomessa harvoin, jos koskaan. Kuuntelukestävyyttä on lisännyt käsitys siitä, että enempää ei tullut tai tule. Ehdin jo turtua huhuihin Mikko Joensuun soololevystä, sillä vuosikausiin ei kuulunut mitään. Land of Darkness / Lake of Fire -ep (2014) vaikutti jäävän yksittäiseksi houkuttimeksi.

Sitten kerrottiin, että Joensuu julkaisee albumitrilogian. Melkein petyin. Siirtymä niukkuudesta yltäkylläisyyteen sisältää riskin. Tähän mennessä Joensuun tuotanto on ollut erehtymätöntä.

Trilogian avaavan Amen 1 -albumin julkaisukonsertti järjestettiin viime perjantaina Helsingin Johanneksenkirkossa. Joensuuta säesti yli kymmenhenkinen orkesteri jousineen, kirkkourkuineen ja taustalaulajineen. Ensimmäisen tunnin aikana Joensuu yritti muutaman kerran puhua kappaleiden välillä ja sai sanotuksi sen, että hänen ei kannata puhua. Että hän on kiitollinen. Laajemmat spiikkiyritykset tukahtuivat.

Noina hetkinä mietin vastuuta. Mikko Joensuun käytös ei vaikuttanut hermostuneelta tai ramppikuumeiselta. Enemmänkin hän tuntui tiedostavan, että teoilla, varsinkin hyvillä, on seurauksensa. Jo lyhyen kuuntelun perusteella rohkenen väittää, että Amen 1 on lähivuosien merkittävimpiä kotimaisia musiikkijulkaisuja. Joensuu tietää tämän itsekin. Hän vaikuttaa ihmisiin. Vähemmästäkin menee puhekyky, mutta enemmän on tulossa. Julkaisukeikan loppupuolella Joensuu esitti kappaleita levyiltä Amen 2 ja Amen 3. Osallistun sanattomuuteen kommentilla: huhhuh.

Edellisessä postauksessani sivusin taiteilijoiden kyvyttömyyttä puhua taiteestaan. Kaikkien ei tarvitse, ei ainakaan Mikko Joensuun, mutta vastuutaan hän ei pääse pakoon. Ehkä toimittajat kannustavat höpöttämään, enkä todellakaan lue Amen 1 -aiheisia haastatteluja. Mitä ”Closer My Godin” ja ”Thief and a Liarin” kaltaisista kappaleista kannattaa kertoa? Riittää kun – seuraa toinen klisee – ”seisoo niiden takana”.


Johanneksenkirkon tunnelmakin vaurioitui loppua kohden, kun Joensuu alkoi nauttia olostaan. Eipä rentouduta! Amen 1 on niin kaunis asia, että Mikko Joensuuta täytyy syyllistää vielä kauan. Miltähän Amen 3:n julkaisukonsertissa tuntuu? Mistä löytyy riittävän suuri kirkko?


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti